Pääasia

Terveiset sängyn pohjalta - no ei. Vaikka pitäis.

On ollut niin t ä r k e i t ä työasioita, että olen pyörinyt töissä reippaasti kimppuuni käyneestä flunssasta huolimatta. Tästä palkintona minulla on pari päivää särkenyt päätä niin, että silmissä sumenee. Erilaisista lääkekokeista (joita siis teen itselleni) huolimatta kipua ei ole kokonaan saanut pois, mutta hiljenemään kuitenkin sen verran, että pystyy palaveeraamaan ja selittämään samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Hitaallahan sitä tietysti on. Typerää touhua!

Yhdestä asiasta sentään voin olla ylpeä. En ole liikkunut. Juoksemaan oli vielä päivä pari sitten hirviä kaipaus, mutta kyllä se päänsäryn myötä on karissut. Inhottava virus tämä. Vähäistä jalkojen venyttelyä lukuunottamatta en ole tehnyt mitään fyysistä muutamaan päivään. Eipä tällä päällä kyllä juostakaan. Kurkkukipu sentään hellittää, joten uskon taudin olevan menossa poispäin! Ja odottakaahan vaan. Levänneillä lihaksilla pyrähdetään lenkkipolulle heti kun mahdollista!

Jatkan tekstiä noin 8 tuntia myöhemmin eli vihdoin löytyi kaapista (selkäsärkyyn määrätty) särkylääke, joka katkaisi päänsäryn ja nyt elämä voittaa selvästi. Haaveilen jo kohta juoksevani. Sekin selkeä sairauden merkki, etten edes kaivannut juoksemaan! Enkä mene vielä tänäänkään, mutta kohta ehkä jo.

Vaikka harmittaakin sairastella on ihan paikallaan välillä hidastaa. Ehkä tarvitsin lepoa tässä kohti. Oli ihan hyväkin. Nyt tuntuu siltä, kun ei enää koske. Kipu jämähdyttää ajatukset ja tekee kaikesta hidasta. Kyllä ihminen vaan päätään tarvitsee hyvin voidakseen. Lamaannuttava pääkipu on kyllä yksi pahimmista, kun järkikään ei juokse.

Ihan viime aikoina olen alkanut pikkuhiljaa uudelleen haaveilemaan puolimaratonista. Viimeksi siitä vihjailin noin kaksi vuotta sitten ennen kuin selän hajoamisesta tiedettiin mitään. No, se oli oppi, joka piti maksaa, ei siitä enää enempää. Nyt kuitenkin juoksu on alkanut sujumaan. Koko ajan pidempiä matkoja, mutta ei toki vielä riittäviä, että puolikkaalle olisi mitään asiaa. Lisäksi juoksen melkein kokonaan pehmeällä alustalla: pururadalla tai rantoja kiertävällä hiekkaisella kävelytiellä. Että pitäis alkaa totuttaa selkää myös asfaltilla menoon, ettei ihan sokkina tulisi ja puutuisi koko selkä sitten, jos jossakin tapahtumassa jossainpäin kovemmalle alustalle joutuu.

Onneksi on pehmeitä reittejä ollut, että selkäni ja minä olemme päässeet uudelleen juoksemiseen kiinni! Voinnin kohentuessa into juoksemiseen vaan kasvaa. Kyllä tämä vielä tästä!

Tylsää kun flunssa katkaisi treenini, mutta enää en suistu tasapainosta sen vuoksi. Kohta juostaan taas. Ainakin saa lihakset levätä. Tavoitteet on kovemmat kuin pitkään aikaan ja intoa olisi. Heti kun uskallan laskea nenäliinapaketin ja teemukin käsistäni!

Pysykää terveenä!

tTM pääasia on että pää toimii

Minen kestä

Onko kukaan tutustunut tähän? Kokemuksia?

Apua! No tietysti kiinnostaisi! Mutta alanko pelkäämään juoksemista? :DDD

Pakko varmaan ladata - ehkä jo tänään. Pimeällä en kuitenkaan uskaltaisi käyttää...

tTM ja kaikkea sitä

Vastustuskykyä ja vitamiineja

Oltiin viikonloppu reissun päällä ja kotikotona. Tuotiinkin sitten sellainen määrä marjoja kotiin, että pakastin on pullollaan - i h a n a a !!!

Smoothiet uppoaa koko perheeseen vähän eri variaatioina. Luonnonjugurtti ja rahka tarvitsevat jatkuvaa vaihtelua lisukkeisiinsa. Ja mitä superruokaa suomalaisetkin metsät ovat pullollaan. Nam!

Täytyy nyt sen verran myöntää, että itse poimin mustaherukat pensaasta (10 litraa), mutta kaikki muut kotimaiset metsämarjat oli minulle valmiiksi poimittuna. Hienoa. Kiitos! Eipä niitä noin lyhyessä ajassa olisi kukaan kerännytkään, kun tuli vähän rentouduttua ja mökkeiltyäkin. Ja niin kuin sanottu en juuri rentoudu metsässä (paitsi jos saan juosta ihan täysiä ja silloinkin pitää olla kaveri, joka tuo mut metsästä pois).

Marjamäärät tuntui paljolta, kun niitä pakastimeen pakkasin, mutta hyvin tiedän, että kaikki menee ja lisääkin joudutaan ostamaan talven aikana. En pysty kaikkia hedelmiä syömään, joten marjat täydentävät ruokavaliotani paremmin kuin hyvin.

Että voi ihminen tulla onnelliseksi ruuasta :)

Viikonloppuna juoksulenkki mökkimaisemassa ja vähän kahvakuulaa pihalla. Aika huippua :) Tänään vuorossa mäkilenkki taas Ihanan Juoksevan Ystäväni kanssa. Sisulla juostaan se kolme kertaa viikossa edelleen ja kyllä sitä keho kaipaakin! Lisäksi olen käynyt vesijuoksemassa 2-4 kertaa viikossa aamutuimaan ja muu liikkuminen sitten siihen päälle (lähinnä nyt pyöräillen työmatkoja ja koiralenkkejä) venyttelyä unohtamatta. Eipä sitä työssäkäyvä perheellinen nainen juuri enempää ehdi. Ainakaan minä. Paits ne kaksi ryhmätuntia viikossa, jonne on sosiaalinen pakko mennä.

Syksyn flunssakausi on pyörähtänyt reippaasti käyntiin. Itse olen vielä mokomalta välttynyt ja taistelen nyt marjat uusimpana aseenani kaikkia maailman pöpöjä vastaan. Katsotaan myöhemmin millä menestyksellä.

Nyt äkkiä keräämään suomalainen superfoodi talteen joka iikka! Siis itsekään en niitä itse kerännyt... mutta kannustaa toki voin! 

Aurinkoisia syyspäiviä, vaikkakin viikonloppuna oli selvästi vielä kesää ilmassa...

tTM syksyn ja kesän välitilasta

Vahvempi kuin odotinkaan

Selkäsäikähdyksen jälkeen hyviä juoksuja. 

Ensin kymppi ennätysaikaan 1 t 10 min... Aika on ennätyksellinen sikäli, että siinä on alussa 10 minuuttia kävelyä... Tajusin juurikin, että pystyn todennäköisesti juoksemaan 10 km tuntiin. Hyvinkin todennäköisesti. Ei nyt kuitenkaan ihan sata lasissa paahdettu. No, ei voi olla totta.

Ja on se.

Huimaa. Ja heti perään 5 km ajan parantaminen viidellä minuutilla. Sehän tarkoittaa minuuttia joka kilometrille.

Sanattomaksi vetää.

Sanoinko minä, että suosittelen juoksukoulua. Että ne vaan tietää, mitä pitää tehdä!

Tietysti otan osan kunniasta myös itselleni. Olen juossut koko kesän ja vihdoin se alkaa kantaa hedelmää. Olen säännöllisesti juossut koko kesän. Myös lomalla. Se on toisille arkea, minulle se on saavutus!

Kuinka monta kertaa olet nähnyt/lukenut yllä olevan tekstin? Perushuttua, kun motivaatiotekstejä lukee tai motivaatiokuvia katselee... Mutta (ihan) oikeasti en ole tajunnut, kuinka totta tuo on ennen kuin nyt. Olen liikkunut lähes koko elämäni ja jälkikäteen ymmärrän, että aikapitkälti mukavuusalueellani. Olen minä treenannut kovaakin välillä. Ollut hiessä ja väsynyt treenin jälkeen, jalat ovat tärisseet ja juomapullon nostaminen on ollut ponnistus, mutta kaikkensa antaminen on ihan muuta! Silloin poistutaan mukavuusalueelta. 

Kun itkun partaalla toteaa, ettei pysty enää tekemään mitään eikä tule selviämään edes kotiin treenipaikalta niin silloin tarvitaan se joku, joka sanoo, että "Okei, oot ihan hajalla. Ymmärrän. Sitten vedät vielä kolme mäkivetoa ihan täysillä!"

Olin varma, että kuolisin, että en vaan yksinkertaisesti pystyisi, mutta pystyin. Jokainen on oikeasti paljon vahvempi kuin ikinä osaa kuvitella - siis paljon vahvempi! Ihan reilusti vahvempi!

Sitä vaan niin kovasti haluaa olla armollinen itselleen. Ja se tie ei johda yhtään mihinkään. Ainakaan tuntuviin muutoksiin! Ainakin minun tapani olla armollinen on aivan liian ymmärtävä!

Syksyksi kääntyy. Juoksukelit vaan paranee. Nautin jokaisesta juoksulenkistä ja jo ajatuksesta, että voin juosta. Tämä on niin rakkautta. Mikäli joku päivä en voi juosta, odottaa vielä tuhat muuta lajia löytämistään!

Haasta tänään itsesi! Tee jotain enemmän kuin ennen tai edes uudella tavalla! Se kannattaa.

tTM tänään mäkitreeni

Vesi vanhin voitehista

Viikko sitten juostun hitaan kympin ja selkäsärkyisen yön jälkeen, otin käyttöön ne kaksi asiaa, joilla olen selän aikaisemminkin kuntouttanut venyttely ja vesijuoksu. Koska mulla tahtoo joskus (välillä) mennä jotkin asiat yli niin kävin tällä viikolla vesijuoksemassa kolme kertaa ja tavoitteena on mennä tänäänkin. 

Vesijuoksusta en muuta tiedä kuin että pitkästä aikaa se oli ihan kivaa ja tehokkaaltakin tuntui. Venyttely nyt ainakin teki ihan varmasti hyvää.

Joka tapauksessa.

Jätin varmuuden vuoksi väliin maanataille sovitun juoksulenkin. Keskiviikkona juoksin jo perinteeksi muodostuneen mäkitreenin (reippaaseen tahtiin ja koko matkan mäkineen kaikkineen). Lauantaina meni kirittäjän ansiosta 10 ennätysaikaan ja tajusin juuri, että pystyn juoksemaan sen tuntiin - ainakin ihan juuri kohta! Oikeastaan varmaan nyt. Venyttelyä selkä kaipaa, mutta on ihan ok kuitenkin jo. 

Vesi on ihana elementti ja armollinen. Se kannattelee vaikka tuhdimpaakin kehoa ja saa olon tuntumaan kiinteältä. Uinnin jälkeen olo on tehneen oloinen, vaikkei samalla tavalla paita olekaan märkä kuin lenkin jälkeen. Mulla ei ikinä ole ollut ongelma löytää jonkin rajoituksen viemän urheilulajin tilalle uutta - niitähän riittää. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten kapinoisi sitä vastaan, jos jostakin rakkaasta lajista (juoksusta) joutuisi luopumaan! Onneksi ei ainakaan vielä. Onneksi ei juuri nyt.

Tänään vielä vesijuoksua ja pyrin nyt siihen, että juoksen korkeintaan kolme kertaa viikossa. Enempään ei tämä selkä tässä vaiheessa pysty. Onneksi on niin paljon muutakin. Lenkeistäkin nauttii valtavasti, kun ei saa "makeaa mahantäydeltä". (tätä en hurjimmissakaan kuvitelmissani muutama vuosi sitten olisi voinut uskoa sanovani!!!)

Vaihtoehtojen huumaamana ja onnellisena siitä, että voi liikkua!

tTM

Venyy onnen varjossa

Juoksuonni täytti mieleni lauantaina. Miten helppoa ja hauskaa juoksu olikaan! Aikaa toki meni (enemmän kuin seuraavilla kerroilla), mutta tunne oli upea. 

Seuraavana yönä heräsin kolme kertaa siihen, että kääntyessä selkää vihlaisi kuin pahimpina aikoina... Mitä hittoa? En ole tilannut! En todella ole. 

Seuraavana aamuna nousin sängystä kuin vuosi sitten ja varovasti venytellen sain selän auki päivän aikana. Ihan käsittämätöntä. Olihan nyt esimerkiksi juoksukoulutreenit paljon rankempia kuin tuo hyväntuulinen jolkottelu. Ehkä se oli selkäni mielestä niin puuduttavan tylsää, ettei se yksinkertaisesti jaksanut.

Venyttelin ja kävelin koko viikonlopun. Sen jälkeen googlasin työpaikkani vieressä olevan uimahallin ja se aukesi juuri kreivin aikaan kesätauoltaan, joten pääsin maanantaina vesijuoksemaan (ja tiistaina myös). Vesijuoksullahan minä selän puolitoista vuotta sitten kuntoutin. Sillä kai se kuntoutuu nytkin. Tai mitä kai? Tottakai kuntoutuu. Ja miten hauskalta ja hyvältä vesijuoksu tuntuikaan pitkästä aikaa! Vesi on armollista. Siellä ihminen on kevyt ja kiinteä.

Venyttely jatkuu. Selkä on koko ajan parempi. Keskiviikon mäkijuoksusta en ole valmis luopumaan. Lähden katsomaan, mitä selkä siitä sanoo. Tarvitsen sen, joten menen kokeilemaan. Jos menee mahdottomaksi (no eikä mene), voin tulla pois kävellen (uskoo ken tahtoo).

Ehkä selkä halusi vain painottaa venyttelyn tarpeellisuutta. Sitä kehon huoltoa, jota olen kyllä tolkuttanut, mutta en ehkä sittenkään tarpeeksi tehnyt. Tehokas muistutus oli. Nyt on to do-listalla ensimmäisenä!

Eli tarinan opetus on: Menkää täysillä, mutta olkaa varovaisia :)

t. Venyvä TM

(Juoksin muuten pitkän lenkin vanhemmilla kengilläni - niillä joissa ei ole pronaatiotukea, jotka eivät kyllä ole koskaan aiheuttaneet minkäänlaista tuntemusta polvissa, nilkoissa, selässä... missään, mutta tietysti voimme arvailla, mikä oli kenkien rooli - nekään eivät ole kuin reilun vuoden vanhat ja uusilla taas olen juossut vasta vajaa 100 km eli ajattelin, että vanhemmat olisivat hyvät pitkälle lenkille, mutta ehkä ei sittenkään)

Haastava haastettava

Minua on haastettu loppukesän aikana - suuri kiitos siitä! Aina se mieltä lämmittää. Olen vilpittömästi onnellinen jokaisesta haasteesta! 

Kuitenkin olen huono haastettava, koska haasteet tahtoo jäädä roikkumaan ja suoritukset on puolittaisia, mutta nyt yritän hoitaa edes tämän yhden (kaksi) kunnialla. Olen saanut tämän tunnustuksen (ainakin) kahdesta blogista! 

Haasteen idea on yksinkertainen. Haastettava kertoo itsestään 11 faktaa (kahteen haasteeseen vastaan nyt vain yhdellä 11 faktan rimpsulla, koska olen varsin tylsä ihminen, eikä minusta helpolla 22 faktaa saisi ja nämäkään 11 tuskin kovin kiinnostavia ovat - lisäksi olen kertonut niiiiiin monta faktaa itsestäni ja vain itsestäni, joten uusien 11 keksimisessä on haastetta kerrakseen), vastaa haastajan tekemään 11 kysymykseen, laatii itse 11 kysymystä ja haastaa 11 henkilöä vastaamaan niihin. Jei! Eikun eteenpäin:

TM-faktoja:

1. Minulla on yksi tatuointi. En tiedä, otanko koskaan toista, vaikka tästä tykkäänkin.
2. Minulla on yksi bloggaava sisko.
3. Mikään huonekasvi ei pysy hoidossani elossa.
4. Olen työkeskeinen, vaikka perhe minulle tärkeä onkin ja lomalla viihdyn loistavasti.
5. Rakastan merta. Mikään ei tuoksu sille kuin meri. Sillä on tuhannet kasvot ja satoja värisävyjä. Sen loputon levottomuus kiehtoo.
6. Olen allerginen pähkinöille, mikä ottaa päähän aina, kun lukee terveellisiä ruoka-aineita koskevia luetteloita tai välipalavinkkejä urheilijoille... pah!
7. Tykkään matkustaa pitkiä matkoja autolla tai junalla. Aika ei käy ikinä pitkäksi. Liikkeellä olo on melkein mukavampaa kuin perille pääsy.
8. Entisessä työssäni sain matkustaa niin, että ei haittaa, vaikken näkisi yhtään hotellihuonetta... sanotaanko vaikka vuoteen!
9. Lempieläimeni on kettu. Citykettujen myötä niitä näkee ihan livenäkin jopa täällä meidän kulmilla useamman kerran vuodessa. Mielikuva ketun valppaudesta lienee se kiinnostava piirre...
10. Lempivuodenaikani on syksy.
11. Valokuvaan paljon ja mielelläni, vaikken omia kuvia blogissani koskaan julkaisekaan. Ihan varmaa syytä tähän (jälkimmäiseen) en osaa kertoa.

Sitten minut haastaneiden kysymyksiin:

...in motionin (wow mikä taivutus!) kysymykset:

1. Millaista musiikkia tykkäät kuunnella treenatessasi?

Melkein mitä vaan ja voin hyvin treenata ilman musiikkiakin. Saatan laittaa juostessa päälle myös radion ja olen joskus vahingossa päätynyt kuuntelemaan myös jonkun sortin luontoiltaa juostessani (en suosittele :)). Pääntyhjennyslenkillä raskaampaa musiikkia, hyvänä päivänä ehkä iloisempaa. Juoksen paljon ystäväni kanssa, joten sikälikään en tarvitse musiikkia juostessani. Uimahallilla tai salilla en musiikkiin voi vaikuttaa, joten kaikki käy.

2. Mikä on ollut parasta tässä kesässä?

Loma. Kiireettömyys. Arjesta irrottautuminen. Omilla ehdoilla vietetty kesä. Hyvin läpi kesän sujuneet juoksut. Ystävät. Mökkeily. Illuusio vapaudesta.

3. Missä olet tosi huono?

Hmmm. Tietäsin monta asiaa, joissa olen tosi hyvä :) No kärsivällisyydessä. Sitä tarvitsisin roppakaupalla lisää. Sabotoin omia tekemisiäni sillä, etten malta odottaa tuloksia yhtään mistään. Näen tavoitteet ja keinot joilla sinne päästään, mutta matkanteko on välillä yhtä tuskaa. Ihan turhaa meuhkaamista. Levollisempi ihminen vain etenisi, eikä hukkaisi energiaa tasajalkaa pomppimiseen ja mahdottoman mahdolliseksi toivomiseen. 

4. Kuinka vietät mieluiten sunnuntaipäivää?

Ehdottomasti lempipäiväni viikossa. Jospa elämä olisi yhtä sunnuntaita!

Minua ei tippaakaan lähestyvä maanantai haittaa. Yleensä aloitan päivän pitkällä (no tunnin) koiralenkillä ja sen jälkeen keittelen latten, avaan koneen ja syön rauhassa aamupalaa (viikon paras hetki!). Mieluiten loikoilisin päivän verkkareissa, lukisin hyvää kirjaa ja nauttisin läheisistäni, mutta yleensä levoton mieleni hätistää kuitenkin loppujen lopuksi perheen kyläilemään tai retkeilemään ympäri lähiseutua viimeistään, kun sunnuntai alkaa kääntyä iltapäivää kohti.

5. Minne haluaisit kaikkein eniten matkustaa juuri nyt?

Etelä-Ranskaan, tuttuun taloon tietylle rannalle perheeni kanssa (ja jäädä sinne).

6. Millä herkuttelet?

Tällä hetkellä tuoreet marjat kutsuvat eniten. Smoothiet. Muutenkin loppukesän tuoreet tuotteet ovat parasta herkkua! Entisessä sokerin huuruisessa elämässä eniten minua houkutti irtokarkit.

7. Mikä motivoi sinua liikkumaan?

Hyvä olo. Liikkuvana olen paljon virkeampi ja energisempi kuin sohvaperunana. Liikunnan myötä tuleva kiinnostukseni terveelliseen elämään ja halu olla itselle hyvä muutenkin. Kasvava kunto ja onnistumisen kokemukset. Tyytyväisyys omaan oloon ja ulkonäköön verrattuna elämään ilman liikuntaa. 

8. Miten asut (maalla/kaupungissa, talossa/asunnossa, kenen kanssa..)?

Perheeni kanssa keskellä kaikkea meren rannalla. Olen sielultani kaupunkilainen. Ihailen maaseutua (kaukaa) etenkin kesäaikaan, mutta oikeasti, vilpittömästi viihdyn kaupungissa. Tämä on minun sielun maisemani ja näen kaupungeissa paljon kaunista. En häiriinny ihmispaljoudesta. Minua ei haittaa, vaikka joutuisin seisomaan julkisessa kulkuvälineessä (nyt kun selkä on kunnossa), joudun jonottamaan tai kadulla pujottelemaan ihmisten välistä eteenpäin päästäkseni. 

9. Miksi bloggaat?

Vaikea sanoa. Nyt tähän on jo jäänyt koukkuun ja siihen tukeen, minkä olen saanut tästä maailmasta. Ideoihin ja kannustukseen. Muiden onnistumiset motivoivat valtavasti ja kantavat heikkojen hetkien yli. Olen saanut jakaa kokemuksia ja löytänyt virtuaaliystäviä, muutaman vähän läheisemmänkin blogisiskon. 

Joskus kyllä haaveilen siitä, että suljen blogini ja katoan samaan sähköiseen tyhjyyteen, mistä tänne ilmaannuinkin. Nämä ovat niitä hetkiä, kun tuntuu, että kaikki on jo sanottu. Mutta toistaiseksi tarvitsen tätä maailmaa tuekseni, enkä oikeasti malttaisi mihinkään lähteä! 

10. Lapsuuden unelma-ammattisi?

Veikkaan, että unelma-ammattini vaihtui viikoittain. Olin levoton jo lapsena. Tiesin, mitä haluan tehdä vasta 3-kymppisenä ja olen nyt unelma-ammatissani.

11. Asia, joka tekee sinut iloiseksi tällä hetkellä?

Onnelliset ihmiset lähipiirissä. Hauskat ihmiset työyhteisössä. Aurinko. Uimahallin kesäsulun päättyminen.


Neiti K:n kysymykset:

1. Jos sinun pitäisi luopua jostain jota teet päivittäin, niin mikä se olisi?

Käykö työ? No ei. Niin kuin jo todettu tykkään työstäni enkä oikeasti viihtyisi pitkään ihan vapaana. Seuraavaksi vastaisin sokeri, mutta en käytä sitä ihan päivittäin, joten ehkä sekään ei käy. Minulla ei taida olla mitään sellaista tapaa/tottumusta, jonka tekisin päivittäin ja josta haluaisin eroon. Ehkä se kuitenkin on sitten se sokeri. Siitä haluaisin ihan kokonaan eroon! Oikeasti. Lopullisesti. Ja siitä myös pitäisi päästä eroon.

2. Onko sinulla selkeät tulevaisuuden suunnitelmat?

On. 

3. Mikä on suurin pelkosi liittyen painonpudotukseen?

Ettei se putoa? Ehkä enemmän, etten osaa pitää sitä normaalipainoa. Kyllä sen pudottamaan pystyy. Siitä se ei kiinni jää. Enemmän se hirvittää, etten kuitenkaan löydä arkeen tasapainoa ja palaan huonojen tapojeni pariin ja jojoilen lopun ikääni 10 kiloa edestakaisin.

4. Jos voisi laihtua syömällä suklaata, mutta olo olisi raskas sen takia, niin haluaisitko silti kokeilla suklaadieettiä?

En haluaisi. Entisenä suklaan rakastajana voin jo nyt sanoa, ettei siitä tule hyvä olo (enää). Ja tiedän, että pystyn pudottamaan painoa ilman suklaata. Muutenkaan en kovin herkästi tarttuisi mihinkään dieettiin, koska haluan pudottaa (ja tiedän sen mahdolliseksi) painoni normaalipainoon sellaisella ruokavaliolla, jota voin noudattaa lopun ikääni. 

5. Suurin motivaattorisi?

Oma jaksaminen ja hyvä olo. Lisäksi tykkään Suurimmasta Pudottajasta ja salaa haaveilen, että pääsisin Jillianin rääkättäväksi! Lähinnä painopisteeni on tällä hetkellä liikunnassa enemmän kuin painonpudotuksessa, joten enimmäkseen luen liikunta-aiheisia lehtiä, kirjoja ja nettisivuja, jotka motivoivat minua pysymään liikkeellä ja samalla kiinnostumaan kaikkinaisesta hyvinvoinnista. 

Viimeisenä mutta ei suinkaan vähäisimpänä on tämä Blogistania, jossa saa vertaistukea niin haasteisiin kuin onnistumisiinkin!

6. Mitä tapahtuu laihdutuksen jälkeen? Suunnitelmasi?

Pysyn normaalipainossa. Seuraavat tavoitteet liittyvät liikuntaan. Ihan salaa haaveilen uudelleen puolimaratonista, josta haaveilin viimeksi silloin puolitoista vuotta sitten, jolloin selkäni hajosi, mutta jospa nyt paremmalla onnella. Mulla on vielä vähän matkaa niin puolimaratonikuntoon kuin normaalipainoonkin.

7. Mikä on mielestäsi kehosi paras ja huonoin kohta?

Oikeastaan ajattelen tällä hetkellä kehoani enemmän kokonaisuutena ja olen erittäin tyytyväinen kaikkiin suorituksiin,joihin kehoni nykyisellään pystyy kuten juoksemaan 10 km ilolla :) Vatsan toki koen ongelmaksi tällä hetkellä, mutta tiedän, että puolen vuoden päästä olen siihen tyytyväinen/tyytyväisempi, joten en sitäkään murehdi!

8. Lempi(laihdutus)ruokasi?

Kasvikset ja kala. Hyvät salaatit. Syön myös kasvisruokaa enemmän kuin ennen. Kanan syöntiä olen vähentänyt, koska koen, että kana on vähän eettisesti arveluttava. Punaista lihaa syön todella harvoin. Enkä sitä kyllä kaipaakaan.

9. Kuinka tärkeää läheisten tuki on sinulle tässä projektissa?

En kaipaa jatkuvaa kannustusta tai olalle taputtelua. Tiedän mitä teen enkä siihen sinällään tukea tarvitse arjessa. Haluan kuitenkin jakaa onnistumiseni läheisteni kanssa ja vastakaiku on tärkeää, minkä läheiseni tietävätkin. Lähelläni on ihmisiä, jotka osaavat reagoida oikein tuuliviirinä pyöriviin mielialoihini. Kiitos siitä!

Luulen, että jos lähelläni olisi ihmisiä, jotka koko ajan kantaisivat herkkuja kotiin, sabotoisivat jotenkin (vaikka sanallisesti) elämän muutostani tai kyseenalaistaisivat onnistumistani vaikuttaisi se onnistumiseeni kielteisesti hyvinkin vahvasti. Vahvemmin kuin positiivinen tuki. Hyvältä tuntuu, kun joku huomaa ponnisteluni, mutta ponnistelen eteenpäin tulee sitä huomiota tahi ei.

10. Pyritkö kannustamaan muita ihmisiä parantamaan elämänlaatuaan (painonpudotus/kuntoilu)?

Kyllä, mikäli ihminen on vastaanottavainen. En ole mikään terveyspoliisi enkä saarnaa ravinnosta mutta ehkä vähän liikunnan merkityksestä kaikkinaiselle hyvinvoinnille, mutta silloinkin haluan korostaa, että jokainen liikkuu oman kuntotasonsa mukaisesti ja niiden lajien parissa, jotka itseä kiinnostaa. En tyrkytä omia käsityksiäni enkä halua olla besserwisseri, mutta mikäli keskustelukumppanillani on samat mielenkiinnon kohteet, voin hyvin vaahdota etenkin liikunnasta vaikka kuinka kauan. 

Luulen, että kovinkaan monella ei painonpudotus ole tiedosta kiinni. Kyllä suomalaiset saavat niin paljon terveyskasvatusta osakseen, että he hyvin tietävät, mitä tulisi tehdä. Kyse on omasta päätöksestä ja sisäisestä tasapainosta ja siihen ei kenenkään mitkään puheet auta. Jokaisen on löydettävä se punainen lanka itse. Toki voin vertaistukena olla sitä haluavalle. Näitä asioita peilaillaan mm siskon kanssa aika-ajoin.

11. Mikä on suurin muutos jonka olet huomannut itsessäsi?

Jaksamisen lisääntyminen ja tyytyväisyys elämään. Onnistumisen kokemukset ovat vahvistaneet tunnetta, että minähän saatan pystyä mihin vain! :) Itsevarmuuden kasvaminen ei johdu painolukeman pienenemisestä tai laihtumisesta vaan siitä huomiosta, että minä pystyn! Pystyn pudottamaan painoa. Pystyn juoksemaan kympin. Jne. Mihinkähän kaikkeen minä itse asiassa pystynkään?


Haluan haastaa seuraavat 11 upeaa naista, bloggaajaa, blogisiskoa (vaikka olettekin varmaan kaikki saaneet nämä kysymykset ja vastaa kuka jaksaa):

Quantina
Kaneli
Taina
iive
nina c. mon
Outi
Lyijypallo
Linda
Brego
Aku
Naina

Kysymykseni Teille:

1. Mitä uutta liikuntalajia olet tänä vuonna kokeillut ja mitä siitä pidit? Mikäli et ole kokeillut mitään uutta liikuntalajia, mitä lajia lupaat minulle kokeilla? ;)
2. Millaisia palkintoja olet (vai oletko) luvannut itsellesi joko pudotetusta painosta ja liikuntaan liittyvän tavoitteen täyttämisestä? Oletko myös saanut itsellesi luvatun palkinnon?
3. Mitä uutta olet oppinut itsestäsi tämän painonpudotus tai elämänmuutos projektin aikana? Mikä on suurin saavutuksesi/oivalluksesi?
4. Mikä on tällä hetkellä päällimmäinen tavoitteesi tässä projektissa?
5. Oletko projektisi aikana tehnyt jotain, josta etukäteen ajattelit, ettet ikinä pysty/osaa/uskalla? Mitä se oli?
6. Minkä liikuntaan liittyvän vaatteen, varusteen, välineen haluaisit seuraavaksi hankkia?
7. Harrastatko/oletko harrastanut jotain joukkuelajia? Mitä?
8. Kerroitko laihdutus/kuntoilusuunnitelmistasi etukäteen? Kenelle? Kuka huomasi ensimmäisenä muutoksen sinussa?
9. Miten ruokailutottumuksesi on muuttuneet?
10. Mikä on suhteesi sokeriin?
11. Miten rentoudut?

Nyt ihan erikoisonnittelut, jos joku jaksoi lukea tänne asti. Itse olen aivan uuvuksissa (parin päivän työ tässä olikin :)). Kuullaan, kun olen toipunut!

tTM zzzzzZzzZzzzz

Onnellinen

Olen onnellinen. 

En tiedä, onko positiiviseen keskittyminen todella auttanut vai mikä, mutta näin on hyvä nyt. 

Paino laskusuunnassa. Siitä ei kuitenkaan vielä enempää (arka aihe, vähä ku tabu). 

Juoksin tänään reilun kympin ilman yhtään kävelyaskelta. Kuuliaisesti kävelin vielä alkuun ja loppuun yhteensä kolme km. Ystävän kanssa. Ystävän joka ei koskaan olisi uskonut juoksevansa kymppiä ja juoksi kevyesti, helposti sen tänään. Juhlapäivä siis. 

Onnellinen olo. Ennen kaikkea sen takia, että kympin jälkeen oli olo, että vielä olis mennyt. Hyvinkin. Ja että mitähän sitä sitten tekisi? Vatsalihaksia? Kahvakuulaa? Kuinka pitkän matkan olenkaan tullut. 

Kevään juoksukoulun yhtenä tavoitteenani oli juosta 10 km ilolla. Näillä sanoilla. Sen tein tänään. Olen minä kymppejä juossut ennenkin. Enemmän tai vähemmän puskemalla. Tekniikan kehittymisen ja syketasojen merkityksen ymmärtämisellä on päästy vaiheeseen ilolla. Tämän jälkeen on helppo asettaa uusia tavoitteita. Aikaan ja matkaan liittyviä. 

Olen onnellinen.

Keskityn saamaan enkä luopumaan. Luulen, että se on vastaus. Minulle. Nyt.

Aurinkoa ja sopivasti kepeyttä viikonloppuusi!

tTM onnellinen

Pitkä ja mäkinen tie

Kävin juoksemassa. Tietenkin. Yksi varvas sinne tai tänne. 

Varvas tuntui lenkillä, mutta ei kuitenkaan särkenyt, joten tulkitsen asian niin, että on ok juosta sillä. 

Vedettiinkin sitten oikein kunnon mäkitreeni. Armoa antamatta, jokainen mäki juosten (pari todella jyrkkää ALAmäkeä käveltiin polvien ja selän säästämiseksi - todennäköisesti hätävarjelun liioittelua). Lenkille tuli viitisen kilometriä pituutta, mutta korkeus erot on paljon huimemmat kuin tuosta lukemasta voisi päätellä. Hurjat. Ihanaa. Merenrantaa on nyt juostu tarpeeksi (ja juostaan toki jatkossakin). Tarvitaan vaihtelua myös.

Heti toinen mäkilenkki oli helpompi kuin ensimmäinen. Ei helppo, mutta helpompi. Siinä ei ollut mitään kaunista eikä sulavaa - enemmän hikeä, hengästymistä ja hervotonta naaman punotusta. Jos kehtaisi, noita mäkiä voisi juosta todella pienissä vaatteissa! Siinä tulee raikkaasta tuulesta huolimatta sikamaisen kuuma!

Rakastan muuten juoksukuvien juoksijoiden keskittyneitä ja kuitenkin tyhjiä ilmeitä. Flow-ilmettä. Tiedän tunteen.

Vieläkin hyvä olo eilisestä lenkistä. Vaikkei se suinkaan helppoa ollut niin silti jäi olo, että ihan kaikkea ei viety. Kohta voi alkaa haaveilemaan, että vetää kyseisen mäkitreenin kaksi kertaa putkeen... Hui ja tahtoo!

Jotain kehitystä on tapahtunut, kun jalat tuntuu siltä, että voisi tänään kipaista jonkun pienen kevyen hölköttelyn jo heti perään. Toukokuussa ensinnäkään en olisi jaksanut juosta kokonaan tuota lenkkiä ja toisekseen olisin potenut jalkoja pari päivää. Ihan varmasti.

Mitään ällistyttäviä muutoksia ei vaa'alla ole tapahtunut. Pientä kuitenkin. Pysyn liikkeellä. Keskityn hyviin asioihin: terveellsiin ruokavalintoihin, juoksukunnon kasvattamiseen ja kehonhuoltoon.

Stressi on tällä ajattelulla vähentynyt puoleen. Koko ajan ei itketä. Olen saanut nauttia onnistumisen tunteista. Tosin en ihan kokonaan ole harmoniassa universumin kanssa, sillä en voi olla ajattelematta, miten ihanaa juoksu olisikaan 5 kg vähemmän... "harteikkaana ja isoluisena"...

Kohta aukeaa duunin vieressä oleva uimahalli. Päiväohjelmaani tulee pyörällä taitettujen työmatkojen lisäksi aamu-uinti pari kolme kertaa viikossa. Hyvä suunnitelma, eikö totta? (Järkyttävänä anekdoottina kerrottakoon, että mun pyörä hajosi aamulla ja joudun nyt taittamaan toistaiseksi työmatkani jopolla... nöyryyttävää! Jopo ei sovellu kilpa-ajoon ollenkaan! Ja sitähän työmatkat ovat, eikö?)

Venyttely vahvasti ohjelmassa. Olen niin helpottunut varvasepisodin uusimmasta käänteestä, että alistun jopa kuuliaisesti venyttelemään. Hyvillä ajatuksilla positiivisuuteen keskittyen1

tTM

Hätähousu

Edellisen postaukseni asennetta sekä täydellistä rauhallisuuden ja harkitsevaisuuden puutetta en suosittele kenellekään! Lääkäriin mennään, jos tarvetta on. Jos tarvitsee varvastaan vielä johonkin (minä en).

Aamun myötä turvotus on häipynyt ja liikkuvuus (tällä hetkellä kivuton) on palannut! Eli ei se mitään murtunut ole. Varpaan väristä en sano mitään.

Korkkareihin sitä ei onneksi tänään ole tarviskaan vääntää. Katsellaan illemmalla jos lenkkareihin. Sitten se lopullinen testi tehdään. Joka tapauksessa niin tai näin varvas on ihan ok. Ainakin hetken päästä!

t. Aina liian hätäinen ja nopea TM

Arvaa murtuko varvas?

Sairaanhoitajapohjalta sanoisin, että murtu. P*ska!

Huonon jalan

huono puoli on, että koska se on hieman kömpelö ja tunnoton, on hahmottamisessakin jotain ongelmaa (mitä ilmeisimmin), koska olen lyönyt sen oven pieleen, porttiin, kiveen ja kynnykseen ehkä 99 kertaa. 

Ja sadas kerta toden sanoi...

Tuttu lääkäri sanoi minulle silloin kun selkä tunnottomuuden aiheutti, että "sä vielä murrat tuon varpaan!" Ja katso! Niin mursin.

hyvä puoli on se, että se todella on jkv tunnoton... Eli nytkin luonnon puudutuksen ansiosta elämä on ihan ok tilavan kengän kanssa ja tänään olis ollut välipäivä juoksusta muutenkin!

Mies ehdotti, että menisin lääkäriin. Miksi ihmeessä? Näytän osaavan tehdä diagnoosit ihan itsekin. Ja osaan varpaan teipatakin!

Miehen mielestä se pitää kuvata, että tietää, onko se murtunut ja jos se on murtunut niin sillä ei saa juosta pariin kuukauteen.

No nyt en ainakaan mene!

tTM

Osaan lentää

Tai ainakin se tuntui tänään lenkiltä siltä!

Arvatkaa montako huonoa lenkkiä olen juossut? Kuinka monta peräkkäin? Tai ainakaan välissä ei ole ollut huippuhyvää lenkkiä. Kuinka monta kertaa olen ajatellut, että juostuani kaikki nämä huonot lenkit täytyy pian tulla hyvä. Seuraavaksi. Tai että aina vain näitä huonoja... eikö ikinä tule sitä hyvää? 

Tullut loppujen lopuksi siihen tulokseen, että tämä ei vaan ole mun laji. Mutta olen juossut silti, koska jollain sairaalla tavalla se kuitenkin on niin öö... palkitsevaa. Sitä tietää tehneensä. Ja juoksu on aina näyttänyt, tuntunut lajilta, jonka halusin omakseni. Haluan olla juoksija! En anna periksi. En. Haluan lenkkeillä!

Oivalluksien (juoksukoulun tuella ja päätä seinään hakkaamalla) ja miljoonan huonon, raskaan lenkin jälkeen - tämä alkaa sujua. Siis oikeasti. Siis sillä tavalla, että vauhti on ihan reipas ja juoksu on kivaa! Jalat toimii, ilma kulkee ja matka taittuu. Viiden kilometrin peruslenkki on niin lyhyt, että on juostava täydentävää lenkkiä päälle, kun muuten tuntuu lenkki loppuvan ihan kesken. Aikaa ei kuitenkaan kulu kohtuuttomasti! Minä ehdin kyllä. Vaikka aamulla.

Oikeasti! Minä? 

Vielä tulee raskaita lenkkejä ja yksi mäkilenkki tässä jokunen aika sitten (ei niin kauankaan sitten) meinasi viedä uskon itseen ihan kokonaan, mutta kuitenkin hyviä lenkkejä on enemmän kuin ennen - enemmän kuin raskaita! Ihan huippua. Olen niin onnellinen, että voisin lentää! Minusta voi tulla juoksija. Minä voin joskus juosta tuskatta sen puolimaratonin, voisinko?

Tänään uskon, että voisin. Joskus.

Jos minä voin niin kuka tahansa voi. Oikeasti kuka tahansa. Lisäksi tämä matka (juoksijaksi :))) on ollut niin palkitseva, että tässä pian uskaltaa haaveilla jostain muustakin kuin juoksemisesta. Sepä vasta jotakin. En tosin vielä tiedä, mistä ryhtyisin haaveilemaan.

Ihana juoksu. Kevyt ja hyvä. Hiki lensi ja hengästytti, mutta oli vaan niin kivaa!

Toivon hyviä lenkkejä teille jokaiselle! Silloin kun on raskasta pitää vaan uskoa, että siellä ne odottaa kevyet juoksulenkit! Nam!

tTM

En kysynyt, sain vastauksen

Olemistani on sävyttänyt kaikesta vauhdista ja paljosta positiivisesta huolimatta pieni alakulo painolukemiin liittyen. Olen oikeastaan keskittynyt vain murisemaan ja inisemään yksikseni (tosin hyvin lyhyitä hetkiä), enkä sen enempää, mutta taustallahan sellainen ajatusmaailma kuitenkin painaa, vaikkei se aktiivisessa käsittelyssä koko ajan olisikaan.

Torstai-illan huumassa lähdin lukemaan Kukka Laakson blogia ja siellähän minulle oli vastaus kysymykseen, jota en ollut edes osannut kysyä!

Millä saan tämän (turhan) alavireen olemisestani pois ja keskityttyä sen sijaan siihen, mikä on oleellista? (Olisi ollut kysymys, joka minun olisi pitänyt tajuta kysyä.)

Kukka vastaa:

"Suhtaudun asiaan hyvin yksinkertaisesti: teemat kuten laihduttaminen ja rasvanpoltto on negatiivisia (= halutaan jotain pois), kun taas ominaisuuksien kehittäminen on positiivista (= halutaan jotain lisää)."


Hah! Siinä se on. Nyt keskityn liikuntaan ja syömään oikein (että jaksan liikkua ja saan tulosta), enkä keskity laihduttamaan ja pudottamaan painoa. Viisautta! Tavoitteena on siis sama lopputulos eri asenteella. Mahtaisi toimia paremmin kuin marina!? Luulisin.


tTM positiivisessa kierteessä!

Töihin paluu

Turha kai sitä on kaunistella. Töihin paluu lomalta ei ole mukavaa. Harmillista tässä on sekin, että mun työ on ihan mukavaa. Teen tavallaan ihan unelmatyötäni. Mutta silti. Loma on loma. Tekee mieli valittaa marisevalla äänellä.

Herätyskello kuudelta tuntuu tulevan rajan takaa (sen viimeisen). Voisin toki herätä myöhemmin, jos haluaisin, mutta haluan lähteä töihin ajoissa niin, että pääsen myös aikaisemmin pois... Oma valinta. Lisäksi olen aamuihminen. Aamulla tehokkaimmillani ja iltapäivästä siestan tarpeessa. 

Koska ottaa niin paljon päähän, että loma loppui, olen myös liikkunut paljon. Pakko juosta! Lisäksi työnaloitukseen liittyi tänä vuonna erinäisiä tekijöitä, joiden takia myös aivot ovat olleet heti tosissaan töissä. Mihinkään pehmeään laskuun ei ole ollut mahdollisuutta.

Ja kaikesta tästä upouusista aamuherätyksistä, aivotyöstä ja mäkitreeneistä on seuraus, että olen ihan poikki. Voi hyvääpäivää, voisin nukkua vaikka kellon ympäri. (Ainakin tuntuu siltä) Eli olen viikossa onnistunut saamaan takaisin sen univelan, jonka lomalla nukuin pois. Hyvä minä! 

Ihan hölmöä. Tänä vuonna en kaivannut edes arjen tuomaa ryhtiä. Liikunnat ovat pysyneet hyvin ohjelmassa. Vaihteluakin on loman myötä tullut. Etenkin kotona syömiset vähintäänkin kunnossa.

Työstä ihan konkreettinen hyöty on arkiliikuntaan tullut työmatkapyöräily. noin 70 km viikossa työmatkoja tulee surauteltua. Olenpahan sen ajan edes poissa jääkaapilta, vaikkei se päivätasolla niin kaksisia määriä olekaan.

Tänään menen hölköttelemään pidemmän lenkin, jos ei vallan helteiseksi äidy ja ehkä kahvakuulakin liikkuu. Venyttelyä nyt ainakin (oli jo heiaheiassa nolon pitkä väli punaisilla venyttelypampuloilla).

Viikonloppua! Ottaakaa ensimmäinen työviikko rennosti!

tTM joka ennen lomaa huonosti suunnitteli...

Kuinka tyhmä ihminen voi olla...

Täällä minä tuskailisin vieläkin typerän vaakani (?) kanssa, ellei Blogistaniassa olisi viisaita ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan...

Kiitos, neiti Michelin! Englannin kielinen blogikaimani.

Kyllä vain. Siirsin tämän nykyisen vaakani siihen kohti, missä edellisellä vaa'alla itseäni punnitsin ja nousin uutukaisen päälle tänä aamuna viisi kertaa...

Neljä kertaa sama tulos ja kerran 200 g enemmän eli johan alkoi pelittää ja mun elämä helpottui noin 100 %. Voi Elämä! Kuinka tyhmä sitä saa olla? Ja kuinka tyhmä pitää olla, että sen täällä (vaikkakin anonyymisti) tunnustaa... Onneksi en ole omilla kasvoilla!

tTM ei voi kauhalla ottaa, jos on lusikalla annettu...