Ikuinen keskustelu siitä, mikä on liikunnan merkitys laihduttamisessa, on varmasti kaikille tuttua. Itse olen asiaan ottanut omalta kohdaltani kantaa blogissani useamman kerran, että ei siitä enempää, mutta tänään huomasin Iltalehdessä artikkelin
aiheesta
ja siinä artikkelissakaan ei sinänsä ollut mitään uutta. Olipahan austraalialainen asiantuntija todennut sen, minkä jokainen painonhallintaan tarttunut tietää - pelkällä liikunnalla ei paino putoa.
Mutta se, mikä artikkelissa pysäytti, oli lause "voimme syödä sekunneissa satoja kaloreja - kuten ylipainoiset tekevät"! APUA! Todellakin. Ihan varmasti voimme. Tämä lause herätti ainakin minut ajattelemaan konkreettisesti päivittäisiä valintojani! Mitä haluan pistää suuhuni? Satoja kaloreja sekunneissa? No, en.
Sokerilakko, päivä nro 2. Pitää!
tiistai 28. syyskuuta 2010
maanantai 27. syyskuuta 2010
Viimeiset viisi kiloa
Minäkin olen aina välillä äitynyt päivittelemään (täällä blogissa tai sitten ihan jonkun kanssa ääneen), että kuinka voi olla viimeiset viisi kiloa tiukassa. Ei vaan meinaa lähtee.
Olen siis tolkuttanut tätä asiaa itselleni totuutena. Onneksi tuli tämä syksy ja syksyllä kuuluu käydä kriittisesti läpi mennyttä tai ainakin rueta suunnittelemaan tulevaa. Kelailin blogiani ja kaivelin korvien välistäkin sitä aikaa, kun aloittelin tätä viimeistä lopullista muutosta kohti Uutta Parempaa Elämää. Tajusin juuri, että kyllä kai se hitaasti paino putoaa, jos oikeasti rehellisesti on lopettanut laihduttamisen.
Syön kohtuullisen hyvin ja oikein. Määrät ovat 90 % sopivia. Olen opetellut olemaan santsaamatta. Liikunnan olen saanut osaksi elämää pääsääntöisesti oikein hyvin. Harvoin tulee mitään TODELLISIA esteitä liikkumiselle ja tekosyiden käyttämistä olen vähentänyt 99 %.
Mutta jostakinhan nyt selvästi tulee ylimääräisiä kaloreja! Ja se sokerihan se on! Saatan viettää hyvän päivän töissä ja kieltäytyä tarjotuista herkuista. Sitten tulen kotiin ja syön pöydälle jätetyt hieman jo nahistuneet domino-keksit melkeinpä takkia riisumatta. WTF??? Ihan käsittämätöntä. Lisäksi jätän kokonaan huomioimatta mokoman ja illalla kahvilla ajattelen, että hyvin voin ottaa vähän suklaata, kun mitään herkkuja ne ole tänään syönyt. Ahaa! Seisaaltaan syötyjä ei lasketa?? Mutta onneksi tämä on nyt ohi ja sokerilakkoni pitää ja pysyy.
Tuolla kommenteissahan jo tunnustin, että ihan (siis lähimainkaan) onnistunut ei ensimmäinen viikko ollut, mutta onneksi tähän tuli tämä uusi, ihan koskematon viikko perään ja pidämme edellistä viikkoa harjoitteluviikkona, eräänlaisena pehmeänä laskuna ja nyt juuri nyt alkoi se oikea sokerista irtaantumisen aika! Ja hyvin on mennyt tämä ensimmäinen päivä (tähän asti).
Tämä aiheen pariin palataan varmasti :)
Olen siis tolkuttanut tätä asiaa itselleni totuutena. Onneksi tuli tämä syksy ja syksyllä kuuluu käydä kriittisesti läpi mennyttä tai ainakin rueta suunnittelemaan tulevaa. Kelailin blogiani ja kaivelin korvien välistäkin sitä aikaa, kun aloittelin tätä viimeistä lopullista muutosta kohti Uutta Parempaa Elämää. Tajusin juuri, että kyllä kai se hitaasti paino putoaa, jos oikeasti rehellisesti on lopettanut laihduttamisen.
Syön kohtuullisen hyvin ja oikein. Määrät ovat 90 % sopivia. Olen opetellut olemaan santsaamatta. Liikunnan olen saanut osaksi elämää pääsääntöisesti oikein hyvin. Harvoin tulee mitään TODELLISIA esteitä liikkumiselle ja tekosyiden käyttämistä olen vähentänyt 99 %.
Mutta jostakinhan nyt selvästi tulee ylimääräisiä kaloreja! Ja se sokerihan se on! Saatan viettää hyvän päivän töissä ja kieltäytyä tarjotuista herkuista. Sitten tulen kotiin ja syön pöydälle jätetyt hieman jo nahistuneet domino-keksit melkeinpä takkia riisumatta. WTF??? Ihan käsittämätöntä. Lisäksi jätän kokonaan huomioimatta mokoman ja illalla kahvilla ajattelen, että hyvin voin ottaa vähän suklaata, kun mitään herkkuja ne ole tänään syönyt. Ahaa! Seisaaltaan syötyjä ei lasketa?? Mutta onneksi tämä on nyt ohi ja sokerilakkoni pitää ja pysyy.
Tuolla kommenteissahan jo tunnustin, että ihan (siis lähimainkaan) onnistunut ei ensimmäinen viikko ollut, mutta onneksi tähän tuli tämä uusi, ihan koskematon viikko perään ja pidämme edellistä viikkoa harjoitteluviikkona, eräänlaisena pehmeänä laskuna ja nyt juuri nyt alkoi se oikea sokerista irtaantumisen aika! Ja hyvin on mennyt tämä ensimmäinen päivä (tähän asti).
Tämä aiheen pariin palataan varmasti :)
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
Rakkaat, rakkaat vihannekset
Mä ihan oikeasti tykkään vihanneksista, hedelmistä ja salaateista. Niiden syömisestäkin tulee niin mahdottoman hyvä olo, sellainen kevyt täysi olo. Juu tämä on tiedossa. Ongelma on siinä ruuan laitossa. Nirsoilen ja haluaisin tehdä itse, että saisin mieleistä - ja sitten toisaalta olen niin mahdottoman laiska ja (muka) kiireinen, että haluan valmiina... Voi Elämän Kevät!
Onneksi on pakastevihanneksia ja salaattitiskejä :) Välillä saan itseäni niskasta kiinni (aika usein näin viikonloppuisin, kun ainakin teoriassa aikaa on enemmän) ja teen ihan oikeaoppista ruokaa, ihan itse, tuoreista raaka-aineista.
Tai niin kuin tänään istun valmiiseen pöytään, kun Mies on tehnyt sen ruuan. Tämä olisi paras vaihtoehto. Minun mielestä. :)
Kohti vihannesten virkistämää viikkoa! Ensi viikko on siis jo kokonaan sokeriton! Katsotaanpa kuinka käy! Ruokailun kanssa muutenkin oltava erityisen tiukkana, koska työmatka rajoittaa liikkumista tällä viikolla! Toisaaltahan tuollainen vähän löysempi "lepoviikko" voi tehdä lihaksille oikein hyvääkin!
Pysytäänpä kaikki oikealla kaistalla matkallamme kohti terveempää ja hoikempaa tulevaisuutta! Tervetuloa kanssani sokerilakkoon (sokerin vähentämiseen) te, jotka koette tämän asian itsellenne ajankohtaiseksi.
torstai 23. syyskuuta 2010
Arkiruoka, juhlaruoka
Internetin ihmeellisessä maailmassa seikkaillessani törmäsin mielenkiintoiseen ajatukseen siitä, on olemassa kahdenlaista ruokaa: arkiruokaa ja juhlaruokaa. Arkiruoka on sitä, joka tekee olomme energiseksi eli terveellinen ruoka, joka painottuu kasviksiin ja kevyisiin proteiinin lähteisiin. Tänne kuuluvat myös hedelmät ja marjat.
Juhlaruoka sen sijaan on harvinaista herkkua ja sen nauttimista seuraa väsymys, minkä vuoksi se soveltuukin vain juhlaan, ei arkeen. Juhlaruokaa olisi siis herkut, sokeri, rasvaiset juustot, jne.
Tarkoituksen mukaista on syödä arkena arkiruokaa niin, että jaksaa tehdä töitä, olla sosiaalinen ja harrastaa. Juhlan aikaan sitten voi syödä raskaammin ja juhlan jälkeen elämä saa ollakin hitaampaa.
Noudattamalla tätä jakoa päästään aika lähelle sitä, mitä ruokailun tulisikin olla. Noin niinku arkisesti jokapäiväisesti terveellistä ruokaa ja herkkuja vain harkitusti ja kohtuudella. Näinhän sen pitäisikin olla. Ajatus helpotti makean tuskaani taas hetken eteenpäin :) Jatkossa siis voin kysyä, jos tapaan itseni käsi keksipurkissa, että mitkäs juhlat sulla on? Eipä tässä sitten muuta kuin päättäväisyydellä eteenpäin!
Juhlaruoka sen sijaan on harvinaista herkkua ja sen nauttimista seuraa väsymys, minkä vuoksi se soveltuukin vain juhlaan, ei arkeen. Juhlaruokaa olisi siis herkut, sokeri, rasvaiset juustot, jne.
Tarkoituksen mukaista on syödä arkena arkiruokaa niin, että jaksaa tehdä töitä, olla sosiaalinen ja harrastaa. Juhlan aikaan sitten voi syödä raskaammin ja juhlan jälkeen elämä saa ollakin hitaampaa.
Noudattamalla tätä jakoa päästään aika lähelle sitä, mitä ruokailun tulisikin olla. Noin niinku arkisesti jokapäiväisesti terveellistä ruokaa ja herkkuja vain harkitusti ja kohtuudella. Näinhän sen pitäisikin olla. Ajatus helpotti makean tuskaani taas hetken eteenpäin :) Jatkossa siis voin kysyä, jos tapaan itseni käsi keksipurkissa, että mitkäs juhlat sulla on? Eipä tässä sitten muuta kuin päättäväisyydellä eteenpäin!
maanantai 20. syyskuuta 2010
Tunnustus
Olen niin otettu ja yllättynyt!
Sain tämän ihanan tunnustuksen Tainalta ja liikutuin ihan oikeasti! Kiitos miljoonasti, Taina!
Ja pelin henkihän oli seitsemän tunnustusta itsestäni:
1. (Uskomatonta kyllä, Taina :)) Rakastan kirjoja. Omistan niitä liikaa, mutta minun on erittäin vaikea luopua niistä. Joskus ajattelenkin, että kun muut ystäväni hullaantuvat kengistä ja laukuista, minun pitää välillä kieltää itseäni menemästä kirjakauppaan. Viihdyn myös divareissa. Yritän opetella paremmaksi kirjaston käyttäjäksi. Joiltakin kirjailijoilta on vain saatava kaikki kirjat omaksi. (tämä ei valitettavasti tarkoita, että osaisin ostaa sopivasti kenkiä tai varsinkaan laukkuja, mutta opettelen kohtuutta kaikissa näissä ja harkintakykyni on kehittynyt vuosien varrella!)
2. Olen krooninen opiskelija. Joka syksy aloitan opiskelemisen. Viime talvi oli rankka ja päätin, että tänä talvena hoidan vain työni ja perheeni, mutta tänään kirjottauduin taas opiskelemaan... Tämä on sairaus, josta ei näköjään parane! :) Pidän koulusta ja syksystä (lempivuoden aikani), joten harkitsin joskus menneisyydessä hetken aikaa myös opettajan ammattia, mutta minulla ei ole siihen tarvittavaa malttia ja kärsivällisyyttä.
3. Olen intohimoinen käsityöihminen. Kirjojen lisäksi toinen ongelmani on villalanka! Neulon ympärivuoden enkä osaa kohtuutta lankojen ostamisessa... Vaikka tiedän rajoitukseni opettajana toimimiseen, haaveilen kuitenkin neulomisen peruskurssien pitämisestä aikuisille uusavuttomille ihmisille :)
4. Olen toivoton kotihiiri. En hyväksy sitä, että kaikki haukkuvat marraskuuta! Se on loistokuukausi kotihiirelle: kynttilöitä, teetä ja käsityö sohvan nurkassa! Täydellistä :)
5. Olen koukussa Appleen (Mac ja iPhone ovat parhaat ystäväni <3 ) En suostuisi luopumaan kummastakaan kuin äärimmäisessä hädässä siis kyse pitäisi olla todella vakavasta asiasta!
6. Rakastan merta. Inhoan vettä. Loogista? Tämä tarkoittaa sitä, että rakastan istuskella rannassa, katsella merta, mutta maalta! En nauti veneilystä (vaikka meillä vene onkin), en ole erityisen hyvä uimari ja lisäksi olen kylmän arka. Siis olen niin nyhverö, että tykkään kyllä katsella merta, mutta en sinne itse tohdi mennä :) Nautin istua rannalla, en edes mieti, mitä meren takana voisi olla.
7. Arvostan kierrätystä, kestäviä tuotteita, energian säästämistä, luomua, reilua kauppaa, energian säästämistä, luonnon materiaaleja. Toivoisin osaavani elää "kestävämmin", kuluttavani vähemmän. Toivoisin jättäväni paremman maailman lapsilleni. Aivan liian usein kuitenkin teen lyhytnäköisen ratkaisun (niin kuin edellä olevista "mulla on niitä ihan liikaa"-tunnustuksista voi päätellä).
Minulle kaksi tämän hetken suurinta innoittajaa, joille tunnustuksen ojentaisin ovat (olen siis kokonaan huomioimatta mahdolliset aikaisemmat tunnustukset):
Taina, koska koen hänen ajatusmaailmansa niin kovin tutuksi ja ihailen hänen määrätietoista etenemistään kohti tavoitettaan myös epäilyksen hetkillä!
sekä Outi, koska jaan hänen ihastuksensa zumbaan ja kahvakuulaan sekä sen vuoksi, että hänen blogistaan olen löytänyt monia innostavia linkkejä.
Jos tunnustus lähtisi Suomen ulkopuolelle, se lähtisi hetkeäkään epäröimättä Dietgirlille, jonka kirja (kyllä minulta löytyy se sekä englanniksi että suomeksi) oli niin koskettava ja pysäyttävä, että päätin muuttaa elämäni! Yhdeksän kuukautta sitten!
Sain tämän ihanan tunnustuksen Tainalta ja liikutuin ihan oikeasti! Kiitos miljoonasti, Taina!
Ja pelin henkihän oli seitsemän tunnustusta itsestäni:
1. (Uskomatonta kyllä, Taina :)) Rakastan kirjoja. Omistan niitä liikaa, mutta minun on erittäin vaikea luopua niistä. Joskus ajattelenkin, että kun muut ystäväni hullaantuvat kengistä ja laukuista, minun pitää välillä kieltää itseäni menemästä kirjakauppaan. Viihdyn myös divareissa. Yritän opetella paremmaksi kirjaston käyttäjäksi. Joiltakin kirjailijoilta on vain saatava kaikki kirjat omaksi. (tämä ei valitettavasti tarkoita, että osaisin ostaa sopivasti kenkiä tai varsinkaan laukkuja, mutta opettelen kohtuutta kaikissa näissä ja harkintakykyni on kehittynyt vuosien varrella!)
2. Olen krooninen opiskelija. Joka syksy aloitan opiskelemisen. Viime talvi oli rankka ja päätin, että tänä talvena hoidan vain työni ja perheeni, mutta tänään kirjottauduin taas opiskelemaan... Tämä on sairaus, josta ei näköjään parane! :) Pidän koulusta ja syksystä (lempivuoden aikani), joten harkitsin joskus menneisyydessä hetken aikaa myös opettajan ammattia, mutta minulla ei ole siihen tarvittavaa malttia ja kärsivällisyyttä.
3. Olen intohimoinen käsityöihminen. Kirjojen lisäksi toinen ongelmani on villalanka! Neulon ympärivuoden enkä osaa kohtuutta lankojen ostamisessa... Vaikka tiedän rajoitukseni opettajana toimimiseen, haaveilen kuitenkin neulomisen peruskurssien pitämisestä aikuisille uusavuttomille ihmisille :)
4. Olen toivoton kotihiiri. En hyväksy sitä, että kaikki haukkuvat marraskuuta! Se on loistokuukausi kotihiirelle: kynttilöitä, teetä ja käsityö sohvan nurkassa! Täydellistä :)
5. Olen koukussa Appleen (Mac ja iPhone ovat parhaat ystäväni <3 ) En suostuisi luopumaan kummastakaan kuin äärimmäisessä hädässä siis kyse pitäisi olla todella vakavasta asiasta!
6. Rakastan merta. Inhoan vettä. Loogista? Tämä tarkoittaa sitä, että rakastan istuskella rannassa, katsella merta, mutta maalta! En nauti veneilystä (vaikka meillä vene onkin), en ole erityisen hyvä uimari ja lisäksi olen kylmän arka. Siis olen niin nyhverö, että tykkään kyllä katsella merta, mutta en sinne itse tohdi mennä :) Nautin istua rannalla, en edes mieti, mitä meren takana voisi olla.
7. Arvostan kierrätystä, kestäviä tuotteita, energian säästämistä, luomua, reilua kauppaa, energian säästämistä, luonnon materiaaleja. Toivoisin osaavani elää "kestävämmin", kuluttavani vähemmän. Toivoisin jättäväni paremman maailman lapsilleni. Aivan liian usein kuitenkin teen lyhytnäköisen ratkaisun (niin kuin edellä olevista "mulla on niitä ihan liikaa"-tunnustuksista voi päätellä).
Minulle kaksi tämän hetken suurinta innoittajaa, joille tunnustuksen ojentaisin ovat (olen siis kokonaan huomioimatta mahdolliset aikaisemmat tunnustukset):
Taina, koska koen hänen ajatusmaailmansa niin kovin tutuksi ja ihailen hänen määrätietoista etenemistään kohti tavoitettaan myös epäilyksen hetkillä!
sekä Outi, koska jaan hänen ihastuksensa zumbaan ja kahvakuulaan sekä sen vuoksi, että hänen blogistaan olen löytänyt monia innostavia linkkejä.
Jos tunnustus lähtisi Suomen ulkopuolelle, se lähtisi hetkeäkään epäröimättä Dietgirlille, jonka kirja (kyllä minulta löytyy se sekä englanniksi että suomeksi) oli niin koskettava ja pysäyttävä, että päätin muuttaa elämäni! Yhdeksän kuukautta sitten!
Tarkastuksia
Viikonloppu meni sukuloiden ja juhlan vuoksi vähän rennommasti syöden. Varsinainen ruokailu sujui juuri ja oikein, mutta sitten tuli kyllä kahvipöydässä herkuteltua! No, se nyt on vaan annettava anteeksi, kun vaihtoehtoakaan näin jälkikäteen ei ole.
En kuitenkaan tänään uskaltautunut puntarille nousta. Pitkään olen pönöttänyt tuossa 61 kilossa, joten tein sitten näin maanantai-aamun kunniaksi päätöksen tehdä joitakin tarkistuksia tässä projektissani. On aika arvioida suoritusta ja suunnitella, kuinka tästä edetään eteenpäin tavoitteiden suunnassa.
Eli tavoitteenani on 57 kg elopaino. No, toki minulla on muitakin tavoitteita, jotka ovat kuntoon ja suorituskykyyn ja tätä kautta yleiseen hyvinvointiin liittyviä. Suorituskyky on tämän vuoden aikana (2010) noussut huimasti, jos ajatellaan vuoden takaista. Niissä on tavoitteita saavutettu ehkä enemmänkin kuin alunperin edes uskalsin toivoa.
Suurin ja rakkain saavutukseni on ehdottomasti se, että pystyn nykyään juoksemaan tunnin ihan tuosta vaan. Halusin itselleni juoksukunnon, mutta en pitänyt mitenkään realistisena nykytilannetta, jossa parin päivän juoksemattomuuden jälkeen olo on tosi levoton: lenkille on päästävä! Samalla olen päässyt tavoitteeseeni siitä, että liikunta on säännöllinen osa elämääni! Sekin on ihan mahtava saavutus ihmiseltä, jolla sohvaperunuus :) on ihan heti pinnan alla seuraavana!
Näiden tavoitteiden saavuttaminen ei suinkaan tarkoita, että tässä oltaisin jotenkin valmiita. Ne ovat kyllä arvokkaita saavutuksia minulle, mutta kuitenkin vain osatavoitteita projektini kannalta. Juoksemisen tavoitteet ovat jo nousseet (se salainen tavoitteeni puolimaratonista ensi keväälle): liikunnan monipuolistaminen sekä voiman hakeminen ovat selkeästi tavoitteita, jotka nostavat jo päätään.
Sen sijaan painorintamalla ei odottamaani edistystä ole tapahtunut ollenkaan siinä aikataulussa kuin olisin toivonut. Mielestäni tavoiteaikatauluni ei ollut mahdoton, mutta toteutukseen se tyssäsi. Ensimmäinen aikataulunihan oli heinäkuun loppuun ja nyt uusi on vuoden loppuun. Kaikkiaan tähänastinen pudotus on jo ihan hyvä, mutta ratkaisevat viimeset neljä kiloa puuttuu edelleen!
Nyt on aika tehdä tarkistuksia ruokavaliossa. Kylmä totuus vaan on, että tähän asti pääsin näillä Eväillä (todellakin), mutta nyt tarvitaan uusi suuntaus, miten tästä jatketaan eteenpäin. Entiset konstit eivät vaan enää pure. Nämä viimeiset kilot nimittäin lähtee!!!
Tänään jätän siis haikeana hyvästit sokerille. Aivan pieniä lipsahduksia sallin itselleni tulevissa juhlatilaisuuksissa, mutta arkista herkuttelua ei sitten enää meikäläiselle tipu tänä syksynä (jotekin helpompi kestää, kun ajattelee sen sillä tavalla, että tämä syksy vaan, mutta vahvasti uskon, että syksyn aikana vierotun sokerista jo melkoisen hyvin). Proteiini nostetaan vieläkin vahvempaan asemaan, samoin kuin kasvikset, hedelmät ja marjat. Valkoinen vilja on nyt kokonaan kielletty. Rasvattomalle linjalle en heittäydy.
Näillä vahvoilla linjauksilla nyt sitten mennään eteenpäin. Lounassalaatin rinnalla usein näyttäytyneet karjalanpiirakat ovat menneisyyttä - tervetuloa ruisleipä (jonka päälle tomaattia). Otetaan tällainen tiukempi ote ainakin viikon verran ja sen jälkeen katsotaan, miten edetään. (Paits se sokeri, se on poissa koko syksyn.)
Haasteita en pelkää ja tavoitteet haluan saavuttaa, joten eiköhän tämä tästä!
Energistä ja kaunista syksyistä viikkoa kaikille!
t. TM
En kuitenkaan tänään uskaltautunut puntarille nousta. Pitkään olen pönöttänyt tuossa 61 kilossa, joten tein sitten näin maanantai-aamun kunniaksi päätöksen tehdä joitakin tarkistuksia tässä projektissani. On aika arvioida suoritusta ja suunnitella, kuinka tästä edetään eteenpäin tavoitteiden suunnassa.
Eli tavoitteenani on 57 kg elopaino. No, toki minulla on muitakin tavoitteita, jotka ovat kuntoon ja suorituskykyyn ja tätä kautta yleiseen hyvinvointiin liittyviä. Suorituskyky on tämän vuoden aikana (2010) noussut huimasti, jos ajatellaan vuoden takaista. Niissä on tavoitteita saavutettu ehkä enemmänkin kuin alunperin edes uskalsin toivoa.
Suurin ja rakkain saavutukseni on ehdottomasti se, että pystyn nykyään juoksemaan tunnin ihan tuosta vaan. Halusin itselleni juoksukunnon, mutta en pitänyt mitenkään realistisena nykytilannetta, jossa parin päivän juoksemattomuuden jälkeen olo on tosi levoton: lenkille on päästävä! Samalla olen päässyt tavoitteeseeni siitä, että liikunta on säännöllinen osa elämääni! Sekin on ihan mahtava saavutus ihmiseltä, jolla sohvaperunuus :) on ihan heti pinnan alla seuraavana!
Näiden tavoitteiden saavuttaminen ei suinkaan tarkoita, että tässä oltaisin jotenkin valmiita. Ne ovat kyllä arvokkaita saavutuksia minulle, mutta kuitenkin vain osatavoitteita projektini kannalta. Juoksemisen tavoitteet ovat jo nousseet (se salainen tavoitteeni puolimaratonista ensi keväälle): liikunnan monipuolistaminen sekä voiman hakeminen ovat selkeästi tavoitteita, jotka nostavat jo päätään.
Sen sijaan painorintamalla ei odottamaani edistystä ole tapahtunut ollenkaan siinä aikataulussa kuin olisin toivonut. Mielestäni tavoiteaikatauluni ei ollut mahdoton, mutta toteutukseen se tyssäsi. Ensimmäinen aikataulunihan oli heinäkuun loppuun ja nyt uusi on vuoden loppuun. Kaikkiaan tähänastinen pudotus on jo ihan hyvä, mutta ratkaisevat viimeset neljä kiloa puuttuu edelleen!
Nyt on aika tehdä tarkistuksia ruokavaliossa. Kylmä totuus vaan on, että tähän asti pääsin näillä Eväillä (todellakin), mutta nyt tarvitaan uusi suuntaus, miten tästä jatketaan eteenpäin. Entiset konstit eivät vaan enää pure. Nämä viimeiset kilot nimittäin lähtee!!!
Tänään jätän siis haikeana hyvästit sokerille. Aivan pieniä lipsahduksia sallin itselleni tulevissa juhlatilaisuuksissa, mutta arkista herkuttelua ei sitten enää meikäläiselle tipu tänä syksynä (jotekin helpompi kestää, kun ajattelee sen sillä tavalla, että tämä syksy vaan, mutta vahvasti uskon, että syksyn aikana vierotun sokerista jo melkoisen hyvin). Proteiini nostetaan vieläkin vahvempaan asemaan, samoin kuin kasvikset, hedelmät ja marjat. Valkoinen vilja on nyt kokonaan kielletty. Rasvattomalle linjalle en heittäydy.
Näillä vahvoilla linjauksilla nyt sitten mennään eteenpäin. Lounassalaatin rinnalla usein näyttäytyneet karjalanpiirakat ovat menneisyyttä - tervetuloa ruisleipä (jonka päälle tomaattia). Otetaan tällainen tiukempi ote ainakin viikon verran ja sen jälkeen katsotaan, miten edetään. (Paits se sokeri, se on poissa koko syksyn.)
Haasteita en pelkää ja tavoitteet haluan saavuttaa, joten eiköhän tämä tästä!
Energistä ja kaunista syksyistä viikkoa kaikille!
t. TM
perjantai 17. syyskuuta 2010
Metsän tyttö tahdon olla, sankar jylhän kuusiston!
Tajusin taas yhden asian (juu vähän hidas oon tai ainakin mulla tulee yksi oivallus kerrallaan).
Ennen lähdin lenkille sillä ajatuksella, että tämän jälkeen tulee niin hyvä olo. Joskus alussa oli niin rankkaa, että ei tullut oikein edes jälkeepäin sitä hyvää oloa. Oli vaan ihan hakattu olo. Oli joku vieny mun mehut...
Nyt hyvä olo tulee jo suorituksen aikana. Selkeä muutos treenaamisessa! Ennen sitä lenkillä ajatteli, että sit kun mä oon sohvalla suikun raikkaana on niin ihana olla, mutta nyt sitä odottaa ensimmäisen jalkojen hapotus-ei taas-tuntemusten ohi menoa ja sitä vaihetta, kun voisi hölkotellä vaikka kuinka, kun ei haluaisi lähteä pois lenkkipolulta ja ollaan lähellä sitä kuuluisaa flowta.
Tämä on oikeastaan aika tärkeä käänne treenaamisessa. Jos edelleen yhdeksän kuukauden jälkeen olisi tosi rankkaa lähteä lenkille ja joka kerta olisi se, "jos mä tästä selviän niin sitten on kivaa"-fiilis niin eihän tämä todellakaan palkitsisi! Nyt on sellainen olo, että kohta uskaltaa kertoa täälläkin ihan julkisesti haaveilevansa HCR:stä (puolimaratonista) ensi keväälle. Mutta ihan vielä en uskalla siitä puhua :)
Minähän juoksen näitä rantalenkkejä oikeastaan aina... Tänään sitten ajattelin tehdä jotain poikkeuksellista aamuohjelmastani johtuen. Otin Duracellin mukaan ja painuttiinkin metsään (siirryin kyllä autolla otollisempaan paikkaan). Jostain syystä jalat eivät suinkaan olleet innoissaan saamastani aamulenkki-ideasta, mutta kierrettyäni tuskaisen pururatakierroksen päästin koiran irti ja astuin pururadalta metsään!
Siis ihan loistavaa! En tiedä kumpi meistä oli enemmän innoissaan, minä vai koira. Juoksin kuin riivattu pitkin metsiä liukastellen kallioilla ja syksyn ensimmäisten keltaisten lehtien yli, roiskuttaen rapaa ja väistellen juurakoita! Jalat ei painaneet yhtään. Luonnollisia spurtteja tuli vedettyä ylös kallioita ja puiden välistä umpimaastoon, kun koiruutta piti pitää vähän varuillaan, ettei siitä tule liian rohkea seikkailija. Pinkaisemalla yhtäkkiä tiehensä sain Duracellin pitämään minua silmällä (kun yhtään ei voi olla varma mihin toi eukko seuraavaksi ryntää :)) ja kun koira kyttää mua niin mä voin juosta ihan vapautuneesti, kun ei itse tarvii kytätä sitä!
Suunnistaminen voisi olla tosi kiva harrastus... Jos omaisi edes jonkinlaisen suuntavaiston! Nytkin turvallisesti ryntäilimme muutaman neliökilometrin alueella niin, että aina johonkin tiehen jossain vaiheessa törmää joka tapauksessa, jos eksymään meinaa! Siis tällainen kaupunkilaisen hallittu luontokokemus :)
Olen ehdottomasti meri-ihminen. Aavojen vesien katseleminen rauhoittaa poikkeuksetta, vaikka meri olisi levotonkin. Mutta kyllä mieli lepäsi tuolla metsässäkin. Tuo täytyy tehdä toistekin!
Ennen lähdin lenkille sillä ajatuksella, että tämän jälkeen tulee niin hyvä olo. Joskus alussa oli niin rankkaa, että ei tullut oikein edes jälkeepäin sitä hyvää oloa. Oli vaan ihan hakattu olo. Oli joku vieny mun mehut...
Nyt hyvä olo tulee jo suorituksen aikana. Selkeä muutos treenaamisessa! Ennen sitä lenkillä ajatteli, että sit kun mä oon sohvalla suikun raikkaana on niin ihana olla, mutta nyt sitä odottaa ensimmäisen jalkojen hapotus-ei taas-tuntemusten ohi menoa ja sitä vaihetta, kun voisi hölkotellä vaikka kuinka, kun ei haluaisi lähteä pois lenkkipolulta ja ollaan lähellä sitä kuuluisaa flowta.
Tämä on oikeastaan aika tärkeä käänne treenaamisessa. Jos edelleen yhdeksän kuukauden jälkeen olisi tosi rankkaa lähteä lenkille ja joka kerta olisi se, "jos mä tästä selviän niin sitten on kivaa"-fiilis niin eihän tämä todellakaan palkitsisi! Nyt on sellainen olo, että kohta uskaltaa kertoa täälläkin ihan julkisesti haaveilevansa HCR:stä (puolimaratonista) ensi keväälle. Mutta ihan vielä en uskalla siitä puhua :)
Minähän juoksen näitä rantalenkkejä oikeastaan aina... Tänään sitten ajattelin tehdä jotain poikkeuksellista aamuohjelmastani johtuen. Otin Duracellin mukaan ja painuttiinkin metsään (siirryin kyllä autolla otollisempaan paikkaan). Jostain syystä jalat eivät suinkaan olleet innoissaan saamastani aamulenkki-ideasta, mutta kierrettyäni tuskaisen pururatakierroksen päästin koiran irti ja astuin pururadalta metsään!
Siis ihan loistavaa! En tiedä kumpi meistä oli enemmän innoissaan, minä vai koira. Juoksin kuin riivattu pitkin metsiä liukastellen kallioilla ja syksyn ensimmäisten keltaisten lehtien yli, roiskuttaen rapaa ja väistellen juurakoita! Jalat ei painaneet yhtään. Luonnollisia spurtteja tuli vedettyä ylös kallioita ja puiden välistä umpimaastoon, kun koiruutta piti pitää vähän varuillaan, ettei siitä tule liian rohkea seikkailija. Pinkaisemalla yhtäkkiä tiehensä sain Duracellin pitämään minua silmällä (kun yhtään ei voi olla varma mihin toi eukko seuraavaksi ryntää :)) ja kun koira kyttää mua niin mä voin juosta ihan vapautuneesti, kun ei itse tarvii kytätä sitä!
Suunnistaminen voisi olla tosi kiva harrastus... Jos omaisi edes jonkinlaisen suuntavaiston! Nytkin turvallisesti ryntäilimme muutaman neliökilometrin alueella niin, että aina johonkin tiehen jossain vaiheessa törmää joka tapauksessa, jos eksymään meinaa! Siis tällainen kaupunkilaisen hallittu luontokokemus :)
Olen ehdottomasti meri-ihminen. Aavojen vesien katseleminen rauhoittaa poikkeuksetta, vaikka meri olisi levotonkin. Mutta kyllä mieli lepäsi tuolla metsässäkin. Tuo täytyy tehdä toistekin!
tiistai 14. syyskuuta 2010
Vehnä vie naista vai viekö?
Pahin viholliseni (ja suurin rakkauteni) Sokeri on vahvasti liittoutunut Valkoisen Vehnän kanssa. Mikä siinä onkin, että nämä kaksi odottavat kärsivällisesti kuin diilerit koulun nurkalla. Pienikin heikko kohta valvonnassa ja ne hiipivät luokseni.
Tänäänkin se alkoi täysin viattomasti. Oltiin ystävän kanssa kaupassa ja hän etsi itselleen "jotain hyvää". Minä seisoin vieressä ihan vaan seurana. Ikuinen rakkauteni New York kurkisti hyllyltä merisuolalla ja valkosipulilla maustettujen bagelilastujen muodossa... No ajattelin, että nehän vois olla hyviä kahvipöytään...
Tällaista se on. Olen siis ihan vahdittava. Pitäisikö laittaa ilmoitus MOL:iin, että haetaan henkilökohtaista avustajaa. Mutta kun minä tarviin niitä kolmessa vuorossa! Kolmessa vuorossa joku näppäämään sormille, jos yritän ottaa jotain sopimatonta (eli vehnää tai sokeria). Personal Trainerin KOKO AJAN vierelle.
Olis muuten kova homma! En suosittele kenellekään. Pienikin herpaantuminen (esim vessassa käynti) ja johan olis asiakas kaapin syövereissä sokeria etsimässä tai epätoivoisena juoksemassa sukkasillaan karkkikauppaan... Se nimittäin on uskomatonta, että siitä vehnästä on AINA, poikkeuksetta sama seuraus: alan miettiä, että onkohan meillä mitään hyvää... Tekee mieli sokeria saman tien. Tästä olen päätellyt, että (ainakin mun kohdallani) valkoinen vehnä ja sokeri ovat jotenkin sukulaisia. Jos toinen pääsee elimistöön niin heti se kutsuu kaveria mukaan!
Nyt lähden "inhoan läskejäni"-lenkille ja tulen sieltä takaisin "rakastan juoksemista"-fiiliksissä! Jätän tämän vehnä-sokeri-epätoivon taakseni. Katselen merellistä maisemaa ja nautin hiekkatiestä jalan alla, tuulesta kasvoillani ja siitä, että voin juosta! Nähdään lenkillä!
Tänäänkin se alkoi täysin viattomasti. Oltiin ystävän kanssa kaupassa ja hän etsi itselleen "jotain hyvää". Minä seisoin vieressä ihan vaan seurana. Ikuinen rakkauteni New York kurkisti hyllyltä merisuolalla ja valkosipulilla maustettujen bagelilastujen muodossa... No ajattelin, että nehän vois olla hyviä kahvipöytään...
Tällaista se on. Olen siis ihan vahdittava. Pitäisikö laittaa ilmoitus MOL:iin, että haetaan henkilökohtaista avustajaa. Mutta kun minä tarviin niitä kolmessa vuorossa! Kolmessa vuorossa joku näppäämään sormille, jos yritän ottaa jotain sopimatonta (eli vehnää tai sokeria). Personal Trainerin KOKO AJAN vierelle.
Olis muuten kova homma! En suosittele kenellekään. Pienikin herpaantuminen (esim vessassa käynti) ja johan olis asiakas kaapin syövereissä sokeria etsimässä tai epätoivoisena juoksemassa sukkasillaan karkkikauppaan... Se nimittäin on uskomatonta, että siitä vehnästä on AINA, poikkeuksetta sama seuraus: alan miettiä, että onkohan meillä mitään hyvää... Tekee mieli sokeria saman tien. Tästä olen päätellyt, että (ainakin mun kohdallani) valkoinen vehnä ja sokeri ovat jotenkin sukulaisia. Jos toinen pääsee elimistöön niin heti se kutsuu kaveria mukaan!
Nyt lähden "inhoan läskejäni"-lenkille ja tulen sieltä takaisin "rakastan juoksemista"-fiiliksissä! Jätän tämän vehnä-sokeri-epätoivon taakseni. Katselen merellistä maisemaa ja nautin hiekkatiestä jalan alla, tuulesta kasvoillani ja siitä, että voin juosta! Nähdään lenkillä!
maanantai 13. syyskuuta 2010
Motivaatiosta
Olen miettinyt motivaatiota monestakin syystä viime aikoina. Miksi joihinkin asioihin vaan löytyy motivaatiota ja toisiin ei. Vai itsekuristako on kyse?
Juu oma mielenkiinto - no tottakai. Mutta monet niistäkin asioista, joihin motivaatio ei riitä niin mielenkiintoa löytyisi ja silti lopahtaa... Kai nyt laihdutusproggis on mielekäs!? Ihan omasta kaipuusta muuttaa elämäänsä nämä projektit lähtee. Tämä ei ole ulkoa annettu projekti, joten motivaatiota luulisi löytyvän.
Aika on rajallista. On toki. Elämässä on tiettyjä asioita, joita on pakko tehdä. On asioita, joista on huolehdittava ja silloin tingitään vaikka unesta. Mutta eikö oma hyvinvointi - kun puhutaan paitsi siitä turhamaisuudesta (ulkonäöstä) niin myös ihmisen terveydestä... eikö sen pitäisi olla ihan ykkösprioriteetti? Eihän meistä ole huolehtimaan muista, työstämme tai yhtään mistään, jos emme itse ole kunnossa. Moni asia vaatii huolenpitoa muinakin päivinä kuin tänään! Itsestä huolenpitäminen on sijoitus huomiseen.
Mistä sitä motivaatiota sitten ammennetaan? No hyvistä tuloksista ainakin. Vaikkei kukaan muu sitä tietäisi tai ymmärtäisi niin, itse tietää, että tänään juoksin enemmän, nopeammin, helpommin, pidempään kuin ennen. Tai söin hyvin = oikein. Tai tavoitevaate mahtuu vihdoin päälle. Tai jotain muuta. Saavutus voi olla mikä tahansa. Onnistumiset palkitsee.
Minulle yksi selkeä motivaattori olette te. Te kanssaihmiset, jotka blogienne kautta taivallatte kanssani tällä tiellä, jokainen kohti omaa tavoitettaan. En tiedä, mutta tuntuu, että joskus olisin saattanut heittää hanskat tiskiin, ellei teitä olisi. Te olette jakaneet kanssani omat onnistumisenne ja haasteelliset hetkenne. On suorastaan velvollisuus (mieluinen sellainen) palata aina tänne sähköisen yhteisöön ja jatkaa valitsemallani tiellä. Kiitos ihmiset blogienne takana!
Juu oma mielenkiinto - no tottakai. Mutta monet niistäkin asioista, joihin motivaatio ei riitä niin mielenkiintoa löytyisi ja silti lopahtaa... Kai nyt laihdutusproggis on mielekäs!? Ihan omasta kaipuusta muuttaa elämäänsä nämä projektit lähtee. Tämä ei ole ulkoa annettu projekti, joten motivaatiota luulisi löytyvän.
Aika on rajallista. On toki. Elämässä on tiettyjä asioita, joita on pakko tehdä. On asioita, joista on huolehdittava ja silloin tingitään vaikka unesta. Mutta eikö oma hyvinvointi - kun puhutaan paitsi siitä turhamaisuudesta (ulkonäöstä) niin myös ihmisen terveydestä... eikö sen pitäisi olla ihan ykkösprioriteetti? Eihän meistä ole huolehtimaan muista, työstämme tai yhtään mistään, jos emme itse ole kunnossa. Moni asia vaatii huolenpitoa muinakin päivinä kuin tänään! Itsestä huolenpitäminen on sijoitus huomiseen.
Mistä sitä motivaatiota sitten ammennetaan? No hyvistä tuloksista ainakin. Vaikkei kukaan muu sitä tietäisi tai ymmärtäisi niin, itse tietää, että tänään juoksin enemmän, nopeammin, helpommin, pidempään kuin ennen. Tai söin hyvin = oikein. Tai tavoitevaate mahtuu vihdoin päälle. Tai jotain muuta. Saavutus voi olla mikä tahansa. Onnistumiset palkitsee.
Minulle yksi selkeä motivaattori olette te. Te kanssaihmiset, jotka blogienne kautta taivallatte kanssani tällä tiellä, jokainen kohti omaa tavoitettaan. En tiedä, mutta tuntuu, että joskus olisin saattanut heittää hanskat tiskiin, ellei teitä olisi. Te olette jakaneet kanssani omat onnistumisenne ja haasteelliset hetkenne. On suorastaan velvollisuus (mieluinen sellainen) palata aina tänne sähköisen yhteisöön ja jatkaa valitsemallani tiellä. Kiitos ihmiset blogienne takana!
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Käykääpäs Outin luona kylässä
Lupasin vinkata Outin blogin 1-vuotisjuhla-arvonnasta. Käykääpäs pyörähtämässä urhean toipujan kuulumisia kurkistamassa ja samalla vaikka halutessanne osallistumassa arvontaan!
Samaisesta blogista löytyy paljon muutakin mielenkiintoista - vaikka nyt tämä uskomattoman innostava video Mayan raskauden jälkeisestä kuntokuurista. Olen katsonut tämän videon noin 200 kertaa sen edellä mainitusta blogista löydettyäni ja joka kerta tulee sellainen olo, että lenkille on päästävä ja heti! :) Tähän videoon tutustuttuani kaivoin myös käsipainot sängyn alta pölyä keräämästä takaisin käyttöön.
Että tällainen mainospläjäys tällä kertaa :)
Samaisesta blogista löytyy paljon muutakin mielenkiintoista - vaikka nyt tämä uskomattoman innostava video Mayan raskauden jälkeisestä kuntokuurista. Olen katsonut tämän videon noin 200 kertaa sen edellä mainitusta blogista löydettyäni ja joka kerta tulee sellainen olo, että lenkille on päästävä ja heti! :) Tähän videoon tutustuttuani kaivoin myös käsipainot sängyn alta pölyä keräämästä takaisin käyttöön.
Että tällainen mainospläjäys tällä kertaa :)
Kysyvä ei tieltä eksy
Meillä käytiin eilen seuraava keskustelu:
Minä: Mä ajattelin käydä juoksemassa pienen lenkin.
Mies: No, kipeenä ei kyllä kannata treenata.
Minä: En mä ole kipeä!
Mies: Sähän olet viisi päivää voihkinut sitä, kuinka kipeä sä olet.
Minä: Joo, mutta en mä enää ole kipeä.
Mies: No, mä jätin treenit väliin tänään, kun mun korva naksuu.
Minä: Mun korva ei naksu!
Mies: No, sairaana ei nyt kuitenkaan kannata treenata.
----- hiljaisuus, jonka aikana vaivihkaa puen juoksukamat.
Minä: Mutta Duracell on kuitenkin vietävä ulos niin mä juoksen ihan vähän vaan, pikkulenkin sen kanssa. Duracell, mennään!
ps. ja se juokseminen oli NIIN ihanaa :)
Minä: Mä ajattelin käydä juoksemassa pienen lenkin.
Mies: No, kipeenä ei kyllä kannata treenata.
Minä: En mä ole kipeä!
Mies: Sähän olet viisi päivää voihkinut sitä, kuinka kipeä sä olet.
Minä: Joo, mutta en mä enää ole kipeä.
Mies: No, mä jätin treenit väliin tänään, kun mun korva naksuu.
Minä: Mun korva ei naksu!
Mies: No, sairaana ei nyt kuitenkaan kannata treenata.
----- hiljaisuus, jonka aikana vaivihkaa puen juoksukamat.
Minä: Mutta Duracell on kuitenkin vietävä ulos niin mä juoksen ihan vähän vaan, pikkulenkin sen kanssa. Duracell, mennään!
ps. ja se juokseminen oli NIIN ihanaa :)
tiistai 7. syyskuuta 2010
Takaisin lenkkipoluille
No ni! Kylläpä sitä nuhaa sitten riittikin! Ja vähän yskää. Oikein kunnon syysflunssa. Nytpähän on pidetty sitten sellainenkin.
Töissä tiukka rutistus tähän viikon alkuun ja kaiken sen valmistelu viime viikon lopulla. Takki aika tyhjä, mutta flunssa alkaa kuitenkin olla voitettu. Vähän tukkoista, mutta kuitenkin noin tuhat kertaa parempi olo kuin viime viikon lopulla.
Parasta flunssan sairastamisessa kuitenkin on ollut se, että huomaa, miten tavaksi liikunta todella on tullut. On nimittäin hirveä hinku takaisin lenkkeilemään. Tiedättehän sen tunteen, kun saa tietää olevansa raskaana niin kaikki vastaantulijat tuntuu olevan raskaana. Vauvamahoja on kaikkialla. Niin nyt vähän sama juttu (eikä sinne päinkään). Kaikki ulkonaliikkujat juoksee! Norkoilin ikkunassa ja olin vahvasti sitä mieltä, että ikkunamme ohi hölkkäsi ihmisiä virtanaan. Eilen lähdin sitten jo koiralenkille, reipasta kävelyä tunnin verran ja arvatkaa mitä? Kyllä. Kaikki vastaantulijat ja ohittajat olivat juoksulenkillä.
Kotona tein vielä pienen jumpan. Kylläpä teki hyvää. Vaikka en vielä päässyt juoksemaan, niin tiedän, että ihan pian. Loistavaa! Minulla on ikävä juoksemaan. Minulla, entisellä sohvaperunalla. Nykyään hymyilen aina, kun ihmiset kertovat itsestään, että minä en juokse, minä vihaan juoksemista. Voi, voi.
Kokeile. Juokse puoli vuotta ja et voi elää ilman sitä :) Niin se vaan on. Kyllä ensimmäiset lenkit ovat todella, todella työläitä. Ei sitä käy kiistäminen, mutta sitten - ah ja voi! Juokseminen jos mikä palkitsee! Kunnon kohoaminen on niin helposti todettavissa ihan itse. Ja samaan aikaan vartalo muokkautuu. Kaikki jaksaminen paranee.
Omaan pinnalliseen tapaani tosin katselin ihmisten juoksuasuja eilisellä lenkilläni. Kun ei voi juosta, on aikaa kaikkeen tällaiseen mielenkiintoiseen :) Eilinen sää oli niin herkullinen sekoitus syksyn viileyttä ja kesän viimeisiä helteitä, että asuja olikin esillä joka lähtöön. Mustaa, todella paljon mustaa (käytän kyllä itsekin), jokunen sininen ja punainen paita. Enemmän kuin ajatusta, että mä haluan tuollaisen vaatteen (mikä olisi lähempänä entistä minää) heräsi ajatus, että MINÄKIN HALUAN JUOSTA :) No jos ei tänään niin huomenna ainakin!
Töissä tiukka rutistus tähän viikon alkuun ja kaiken sen valmistelu viime viikon lopulla. Takki aika tyhjä, mutta flunssa alkaa kuitenkin olla voitettu. Vähän tukkoista, mutta kuitenkin noin tuhat kertaa parempi olo kuin viime viikon lopulla.
Parasta flunssan sairastamisessa kuitenkin on ollut se, että huomaa, miten tavaksi liikunta todella on tullut. On nimittäin hirveä hinku takaisin lenkkeilemään. Tiedättehän sen tunteen, kun saa tietää olevansa raskaana niin kaikki vastaantulijat tuntuu olevan raskaana. Vauvamahoja on kaikkialla. Niin nyt vähän sama juttu (eikä sinne päinkään). Kaikki ulkonaliikkujat juoksee! Norkoilin ikkunassa ja olin vahvasti sitä mieltä, että ikkunamme ohi hölkkäsi ihmisiä virtanaan. Eilen lähdin sitten jo koiralenkille, reipasta kävelyä tunnin verran ja arvatkaa mitä? Kyllä. Kaikki vastaantulijat ja ohittajat olivat juoksulenkillä.
Kotona tein vielä pienen jumpan. Kylläpä teki hyvää. Vaikka en vielä päässyt juoksemaan, niin tiedän, että ihan pian. Loistavaa! Minulla on ikävä juoksemaan. Minulla, entisellä sohvaperunalla. Nykyään hymyilen aina, kun ihmiset kertovat itsestään, että minä en juokse, minä vihaan juoksemista. Voi, voi.
Kokeile. Juokse puoli vuotta ja et voi elää ilman sitä :) Niin se vaan on. Kyllä ensimmäiset lenkit ovat todella, todella työläitä. Ei sitä käy kiistäminen, mutta sitten - ah ja voi! Juokseminen jos mikä palkitsee! Kunnon kohoaminen on niin helposti todettavissa ihan itse. Ja samaan aikaan vartalo muokkautuu. Kaikki jaksaminen paranee.
Omaan pinnalliseen tapaani tosin katselin ihmisten juoksuasuja eilisellä lenkilläni. Kun ei voi juosta, on aikaa kaikkeen tällaiseen mielenkiintoiseen :) Eilinen sää oli niin herkullinen sekoitus syksyn viileyttä ja kesän viimeisiä helteitä, että asuja olikin esillä joka lähtöön. Mustaa, todella paljon mustaa (käytän kyllä itsekin), jokunen sininen ja punainen paita. Enemmän kuin ajatusta, että mä haluan tuollaisen vaatteen (mikä olisi lähempänä entistä minää) heräsi ajatus, että MINÄKIN HALUAN JUOSTA :) No jos ei tänään niin huomenna ainakin!
torstai 2. syyskuuta 2010
duha
Voi hitsi... Ei auttanut manaukset eikä päättäväisyys. Se on täällä!
Räkää. Päänsärkyä. Kurkkukipua (potenssiin 100). Silmien punoitusta. Lämpöilyä. Köhimistä. Lihaskipua.
Buranaa. Strepsilsiä. Kuumaa mummon mehua. Teetä. Cool mint-nenäliinoja. Aloe vera-nenäliinoja. Inkivääriä. Chiliä. Valkosipulia. Panadolia. Bafusiniä. Nenäsuihkeita.
Onpas mahtavaa. Huomiseksi pitäisi tapahtua ihmeparantuminen, mikäli mielin selvitä Midnight Runille. Tämän hetkisellä kunnolla juoksisin (jos olisi ihan, ihan, ihan pakko) puolisen tuntia, mutta en missään tapauksessa 10 kilometriä. Pakko myöntää oma rajallisuutensa (vaikkakin koko ajan salaa toivon, että heräisin huomenna täysin kunnossa ja lauantaina topakassa juoksuiskussa). Nyyh nyyh nyyh!
No pakko ajatella, että huonomminkin tilanne voisi olla, mutta harmittaa se silti.
Ja kyllä, herkkujakin söin. Tänään. Mutta aion antaa sen anteeksi itselleni, koska en edes yrittänyt olla syömättä. Yleisesti ruokailut menneet tosi hyvin jo monta päivää. Huomenna siis palataan takaisin ruotuun! Taas.
Räkää. Päänsärkyä. Kurkkukipua (potenssiin 100). Silmien punoitusta. Lämpöilyä. Köhimistä. Lihaskipua.
Buranaa. Strepsilsiä. Kuumaa mummon mehua. Teetä. Cool mint-nenäliinoja. Aloe vera-nenäliinoja. Inkivääriä. Chiliä. Valkosipulia. Panadolia. Bafusiniä. Nenäsuihkeita.
Onpas mahtavaa. Huomiseksi pitäisi tapahtua ihmeparantuminen, mikäli mielin selvitä Midnight Runille. Tämän hetkisellä kunnolla juoksisin (jos olisi ihan, ihan, ihan pakko) puolisen tuntia, mutta en missään tapauksessa 10 kilometriä. Pakko myöntää oma rajallisuutensa (vaikkakin koko ajan salaa toivon, että heräisin huomenna täysin kunnossa ja lauantaina topakassa juoksuiskussa). Nyyh nyyh nyyh!
No pakko ajatella, että huonomminkin tilanne voisi olla, mutta harmittaa se silti.
Ja kyllä, herkkujakin söin. Tänään. Mutta aion antaa sen anteeksi itselleni, koska en edes yrittänyt olla syömättä. Yleisesti ruokailut menneet tosi hyvin jo monta päivää. Huomenna siis palataan takaisin ruotuun! Taas.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)