Lomaa tuli vietettyä reissun päällä niin kuin aika usein on tapana. Oltiin lihapatojen äärellä, mutta myös liikuntamahdollisuuksien äärellä. Tuli syötyä herkkuja (pullaa ja suklaakakkua). Siispä hieman kauhistutti tänä aamuna vaa'alle nousta... Monipuolinen liikunta kuitenkin oli jotain kuluttanut, kun paino oli "vain" 62,8 kg. Siis enemmän kyllä kuin lomalle lähtiessä, mutta vain niin vähän, ettei se riitä tekosyyksi heittää hanskat tiskiin! Olin uskomattoman tyytyväinen, kun kuitenkin pysyttiin alle 63 kilossa, jota tuossa kuukauden verran vissiin tahkottiinkin.
Hienoa! Ostin kevättakin, joka on aika... sopiva... Mutta päätin, että en ota sitä isompaa kokoa, joka oli reilu hartioista, KOSKA tämä pienempi koko on täysin sopiva, kun säät lämpenevät ja takkia pystyy käyttämään. Takki 50%-tarjouksessa maksoi edelleen yli 100 euroa, joten kyllä pitäisi toimia motivaattorina (onkohan tuo sana)!! - No rehellisyyden nimissä ajattelin, että sitten sitä voi käyttää esikoiseni, jos mä en siihen mahdu... On sellainen urheilullinen retkeily/koiranulkoilutus/pyöräilytakki.
Siis kyllä minä tähän asiaani uskon! Uskonhan? Vaikka takaporttina ajattelin antaa takin tyttärelle, JOS en itse laihdu... Mutta se on vähän niinkun huumoria ja ei ole. Vaikka etenemme aikataulussa ja suunnitelman mukaan, jokin ainakin hetkittäin kaihertaa. Ja tämä tapahtumisen sietämätön hitaus!! Uskomatonta. Mitään ei tapahdu (tai siis on tapahtunut, mutta vieläkään ei olla valmiita!). Kotopuolessa pyörähtäessä äiti päivitteli moneen kertaan, että on kuule ihan sinun vartalo muuttunut :) No kai se on, kun 5 kg puuttuu ja eniten se näyttää lähteneen mahakumpareesta... Että kyllähän sitä tapahtuu, mutta kun vieläkin on matkaa... Sitä tuntee hyytyvänsä tähän jahnaamiseen. Pelkää, että vanhat, huonot tavat ovat ihan oven takana ja rynnistävät ruokapöytään, jos hetkeksikin löysää. Haluaisi olla jo tavoitteessa ja valmis ja... KYLLÄ MINÄ TIEDÄN, että toiset ovat tehneet vuosikausia töitä oman Uuden Elämänsä löytämiseksi, mutta kun kyse on nyt minusta! Ja minä en ole kärsivällinen. Missään. Koskaan.
Mutta eikun loman jälkeen itseä taas niskasta kiinni. Kotona ja töissä käydessä se onkin helpointa: kaupassa käynti suunnitellusti, liikuntaa arkirutiinien puitteissa ja ruokailu hallitusti. Vettä enemmän, kasviksia enemmän, proteiini vähärasvaista, peruna pois, riisiä ja pastaa vain täysjyvänä ja vähän... ja SOKERI KOKONAAN POIS. Eiköhän näillä eväillä taas päästä eteenpäin!
Yritetään yhdessä!
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
Vauhdissa
Paino on junnannut aikalailla paikallaan, mutta vihdoin asettumassa kuitenkin alle 63...
Vähän vaikeaa pitää kiinni ajatuksesta tai ainakin kestää tätä junnausta. Töissä on työntäyteinen pätkä ja loma tulossa eli paineita siitä, että saa asiat niin järjestykseen, ettei viikon aikana jää mitään elintärkeetä hoitamatta. Tuskaisena mielessäni listatessani vielä tälle viikolle tulevia tehtäviä ajattelin listani lopuksi, että pitäs "keksiä" joku asia, mitä tarkastella tätä Uuden Elämän-projektin vahvistamiseksi... Havahduin oikeastaan tähän ajatukseen!
Kun vuodenvaihteessa tehtiin suunnitelmaa tämän projektin aloittamiseksi, ne asiat mitä pysähdyttiin ajattelemaan, nousivat kyllä ihan itsestään. Nyt on kyllä liian kiire, jos on sellainen tunne, että mitähän miettisin, mitähän miettisin... Eli se mitä Uuden Elämän projektini tarvitsee on se, että pysähdyn ja mietin ja kuulostelen... Miltä minusta tuntuu? Mitä puuttuu? Mitä haluan?
No yksi tunne on ainakin lihaskipu! Säännöllisestä liikkumisesta huolimatta sunnuntainen Total Combat-treeni yllätti kyllä ihan puun takaa! Tiesin kyllä, että rankasta treenistä on kyse, mutta ei minulla ollut käsitystä siitä, mistä oikeasti oli kyse. Harmittaa suunnattomasti, ettei sykemittari ollut mukana! Tänään yritän ehtiä viemään sykemittarin kello-osan patterin vaihtoon ja seuraavalla kerralla mukaan. Veikkaan nimittäin, että syke oli nyt todella korkealla! Lisäksi lihastreeni oli niin tehokasta, että ihan uusia lihaksia löytyi kivun kohteeksi ja nyt keskiviikkona vielä viimeiset pisteet kipuilee... reisissä, käsivarsissa, coressa... Mutta fiilis oli suorastaan euforinen treenin jälkeen! Tätä on saatava lisää...
Ensi viikolla loma ja sitten mahdollisesti pysähdyn taas miettimään elämääni ja kuinka hyvä haluan itselleni olla!
Vähän vaikeaa pitää kiinni ajatuksesta tai ainakin kestää tätä junnausta. Töissä on työntäyteinen pätkä ja loma tulossa eli paineita siitä, että saa asiat niin järjestykseen, ettei viikon aikana jää mitään elintärkeetä hoitamatta. Tuskaisena mielessäni listatessani vielä tälle viikolle tulevia tehtäviä ajattelin listani lopuksi, että pitäs "keksiä" joku asia, mitä tarkastella tätä Uuden Elämän-projektin vahvistamiseksi... Havahduin oikeastaan tähän ajatukseen!
Kun vuodenvaihteessa tehtiin suunnitelmaa tämän projektin aloittamiseksi, ne asiat mitä pysähdyttiin ajattelemaan, nousivat kyllä ihan itsestään. Nyt on kyllä liian kiire, jos on sellainen tunne, että mitähän miettisin, mitähän miettisin... Eli se mitä Uuden Elämän projektini tarvitsee on se, että pysähdyn ja mietin ja kuulostelen... Miltä minusta tuntuu? Mitä puuttuu? Mitä haluan?
No yksi tunne on ainakin lihaskipu! Säännöllisestä liikkumisesta huolimatta sunnuntainen Total Combat-treeni yllätti kyllä ihan puun takaa! Tiesin kyllä, että rankasta treenistä on kyse, mutta ei minulla ollut käsitystä siitä, mistä oikeasti oli kyse. Harmittaa suunnattomasti, ettei sykemittari ollut mukana! Tänään yritän ehtiä viemään sykemittarin kello-osan patterin vaihtoon ja seuraavalla kerralla mukaan. Veikkaan nimittäin, että syke oli nyt todella korkealla! Lisäksi lihastreeni oli niin tehokasta, että ihan uusia lihaksia löytyi kivun kohteeksi ja nyt keskiviikkona vielä viimeiset pisteet kipuilee... reisissä, käsivarsissa, coressa... Mutta fiilis oli suorastaan euforinen treenin jälkeen! Tätä on saatava lisää...
Ensi viikolla loma ja sitten mahdollisesti pysähdyn taas miettimään elämääni ja kuinka hyvä haluan itselleni olla!
perjantai 12. helmikuuta 2010
Haltuun otto
Kuudes viikko menossa edelleen. Paino samaa luokkaa kuin KAKSI VIIKKOA sitten. Mitään radikaalia en mielestäni ole tehnyt (väärin). Pieniä lipsumisia on ollut, mutta sellaisia kuin 8 kpl karamellejä tai kolme leipäpalaa yhtenä iltana kahden sijaan... Kuitenkin määrät lienevät nousseen, koska paino ei vain ole pudonnut. Liikuntaa olen harrastanut säännöllisesti. Oikeastaan aika paljon, jos tarkkoja ollaan (ja mehän ollaan). Liikunta on ollut monipuolista: hiihtoa, uintia, sisäpyöräilyä, kuntosalia ja tänään sauvakävelyä...
Masentaa! Haluaa pöyristyttävän hyviä tuloksia! JUST NYT! Haluan olla kilon edellä tavoitettani! (ymmärrän kyllä kärsimättömyyteni olevan kaikkea muuta kuin hyväksi projektilleni ja tiedän, että pysyviin tuloksiin pääsee vain kärsivällisyydellä!)
On pakottauduttava ajattelemaan sitä, että kuitenkin on tultu 4 siis NELJÄ kiloa alaspäin vuoden vaihteen painosta! Se on erittäin hyvä tulos. Liikunta on ollut ihailtavan säännöllistä ja nautinnollista. Sokerin määrä on ollut minimaalista verrattuna aikaisempaan (tosin siinä on vedettävä taas nollatoleranssi, koska heti jos yritän kohtuutta... no, ei onnistu). Olen noin 400 g edellä laatimastani aikataulusta (jossa tahti siis oli hidas 300 g viikossa).
Ehkä nyt ahdistaakin se, että jos nyt ei ala tapahtua painossa - ensi viikolla saan tavoitteeni kiinni. Tähän asti olen pystynyt katsomaan aina kalenterini reunaan merkittyä tavoitetta, että eihän tässä ole vielä mitään hätää! Olen noin ja noin paljon edellä aikataulustani... Mutta nyt alkaa näyttää pahalta. Siis jos mitään ei tapahdu, ensi viikolla saavutan tavoitteeni ja seuraavalla jään jo siitä jälkeen... Ja tämän aikataulun piti olla niin rauhallinen, että sen ylittäminenkään ei olisi temppu eikä mitään.
Tiedän, että pystyn pudottamaan painoani suunnitelmani mukaan (huomaatteko? kuuletteko epäuskon äänessäni?). Olen täynnä (melko täynnä) päättäväisyyttä. Tiedän mitä haluan! Mitä tarvitsen! Ja minähän tiedän, miten se tehdään! Niin kuin tiedätte tekin! Jatketaan. Ei vielä luovuteta!
Sisulla kohti haastetta! Pian uusia lukuja merkittäväksi sivupalkkiin!!!
Masentaa! Haluaa pöyristyttävän hyviä tuloksia! JUST NYT! Haluan olla kilon edellä tavoitettani! (ymmärrän kyllä kärsimättömyyteni olevan kaikkea muuta kuin hyväksi projektilleni ja tiedän, että pysyviin tuloksiin pääsee vain kärsivällisyydellä!)
On pakottauduttava ajattelemaan sitä, että kuitenkin on tultu 4 siis NELJÄ kiloa alaspäin vuoden vaihteen painosta! Se on erittäin hyvä tulos. Liikunta on ollut ihailtavan säännöllistä ja nautinnollista. Sokerin määrä on ollut minimaalista verrattuna aikaisempaan (tosin siinä on vedettävä taas nollatoleranssi, koska heti jos yritän kohtuutta... no, ei onnistu). Olen noin 400 g edellä laatimastani aikataulusta (jossa tahti siis oli hidas 300 g viikossa).
Ehkä nyt ahdistaakin se, että jos nyt ei ala tapahtua painossa - ensi viikolla saan tavoitteeni kiinni. Tähän asti olen pystynyt katsomaan aina kalenterini reunaan merkittyä tavoitetta, että eihän tässä ole vielä mitään hätää! Olen noin ja noin paljon edellä aikataulustani... Mutta nyt alkaa näyttää pahalta. Siis jos mitään ei tapahdu, ensi viikolla saavutan tavoitteeni ja seuraavalla jään jo siitä jälkeen... Ja tämän aikataulun piti olla niin rauhallinen, että sen ylittäminenkään ei olisi temppu eikä mitään.
Tiedän, että pystyn pudottamaan painoani suunnitelmani mukaan (huomaatteko? kuuletteko epäuskon äänessäni?). Olen täynnä (melko täynnä) päättäväisyyttä. Tiedän mitä haluan! Mitä tarvitsen! Ja minähän tiedän, miten se tehdään! Niin kuin tiedätte tekin! Jatketaan. Ei vielä luovuteta!
Sisulla kohti haastetta! Pian uusia lukuja merkittäväksi sivupalkkiin!!!
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Kuuden viikon plääh
Joku viisas jossain joskus (eli mun sisko) kertoi, että tällaisessa Uuden Elämän aloittamisessa kriisin kohdat ovat kahden ja kuuden viikon kohdalla - onko kukaan päässyt siitä eteenpäin, että olisi kertonut, missä kohti se seuraava tulee?? Joopa joo. Kuudes viikko menossa ja voimat vähissä.
Jonkun sortin flunssa on ollut vieraanamme jo jonkin aikaa. Vähitellen olen aloittanut liikunnan silti! Ei jaksa odottaa paranemista ja kun lämpöä ei ole (vain pientä räkäisyyttä ja joka aamu kipeä kurkku), olen varovasti liikuskellut jo. Uintia ja hiihtoa - no joo molemmat melkoisen rankkoja lajeja, mutta voi niitäkin rauhallisesti tehdä... Ongelma ei ole oikein tässäkään.
Ongelma ei varsinaisesti ole keittiössäkään! Ruokailu sujuu hyvin. Olen syönyt kaksi kertaa karkkia (siis kerrallaan 2-4 kpl) ja kerran pullaa eli en edes ajattele, että olisin varsinaisesti repsahtanut. Tämän verran kuuteen viikkoon sallin hyvinkin itselleni. Tästä ei kuitenkaan tapaa saa muodostua! Ettei sokeri hiivi takaisin elämääni salakavalasti!
Yritän pysyä lujana. Ajatella, että kaikki on valmiina, että mä osaan tämän, että tämä on ihan mahdollista... Samalla kuitenkin peilikuva tuntuu ilkkuvan minua. Tein sen virheen, että hoikistumisen myötä kävin sovittamassa uusia rintaliivejä - pukukopissa. Se oli virhe! Minäkuvani oli ollut hyvän painokehityksen jälkeen optimistinen. Järkytys oli niin suuri, että en ole toipunut siitä vieläkään! Nyt kuitenkin on pysyttävä lujana. Muutosta ei tapahdu ainakaan siten, että nyt luovutan. Voisipa antaa itselleen potkun persuksille!
Murjottavana eteenpäin, mutta eteenpäin kuitenkin!
Jonkun sortin flunssa on ollut vieraanamme jo jonkin aikaa. Vähitellen olen aloittanut liikunnan silti! Ei jaksa odottaa paranemista ja kun lämpöä ei ole (vain pientä räkäisyyttä ja joka aamu kipeä kurkku), olen varovasti liikuskellut jo. Uintia ja hiihtoa - no joo molemmat melkoisen rankkoja lajeja, mutta voi niitäkin rauhallisesti tehdä... Ongelma ei ole oikein tässäkään.
Ongelma ei varsinaisesti ole keittiössäkään! Ruokailu sujuu hyvin. Olen syönyt kaksi kertaa karkkia (siis kerrallaan 2-4 kpl) ja kerran pullaa eli en edes ajattele, että olisin varsinaisesti repsahtanut. Tämän verran kuuteen viikkoon sallin hyvinkin itselleni. Tästä ei kuitenkaan tapaa saa muodostua! Ettei sokeri hiivi takaisin elämääni salakavalasti!
Yritän pysyä lujana. Ajatella, että kaikki on valmiina, että mä osaan tämän, että tämä on ihan mahdollista... Samalla kuitenkin peilikuva tuntuu ilkkuvan minua. Tein sen virheen, että hoikistumisen myötä kävin sovittamassa uusia rintaliivejä - pukukopissa. Se oli virhe! Minäkuvani oli ollut hyvän painokehityksen jälkeen optimistinen. Järkytys oli niin suuri, että en ole toipunut siitä vieläkään! Nyt kuitenkin on pysyttävä lujana. Muutosta ei tapahdu ainakaan siten, että nyt luovutan. Voisipa antaa itselleen potkun persuksille!
Murjottavana eteenpäin, mutta eteenpäin kuitenkin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)